Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Tietopankki

Eri ryhmien veteraanien kertomuksia

- Kaatuneiden evakuoimiskeskuksessa

Aino Rönkä

 

Lotta Aino Rönkä ei varmaan osannut kuvitella tulevan työnsä laatua saadessaan jatkosodan alkaessa v. 1941 komennuksen Savonlinnaan. Vakinainen työpaikka hänellä oli Varkaudessa. Komennuksen ehtona tosin oli ”työhön mihin vain”.

Sijoituspaikka oli Punkasalmen tyhjä pappila ja opaskirjaksi annettiin ”Ohjesääntö II Armeijakunnan kaatuneiden huollosta”. Virallisesti tämä pappila oli siis kaatuneiden evakuoimiskeskus eli KEK, jonka päällikkönä toimi sotilaspappi. Muu henkilökunta koostui muutamasta lotasta ja miehistöstä.

Valmiina kotiseudun multaan

Punkasalmelta KEK siirtyi taisteluiden edetessä Saaren kirkolle lähelle Tyrjää, jossa taisteltiin useita viikkoja. Edelleen matka jatkui Viipuriin, Raivolaan ja lopuksi Karhumäkeen. Työ oli sekä henkisesti että fyysisesti raskasta. Kaatuneiden henkilöllisyys oli helppo selvittää, jos heillä oli tuntolevy tallella tai joitakin papereita taskussa. Sen sijaan ilman mitään tunnuksia vailla olevien vainajien tunnistaminen teetti paljon työtä. Mm. valokuvausta käytettiin apuna. Omaisuus luetteloitiin tarkasti ja lähetettiin omaisille, jopa kostuneet setelirahat kuivattiin. Vainajat riisuttiin, siistittiin ja haavat sidottiin ennen arkkuun panoa. Pakkasilla työ oli hankalaa, kun ruumiit piti sulattaa ennen riisumista.

Tämän käytännön työn lisäksi jouduttiin tekemään paljon kirjallista työtä. Kaatuneista pidettiin tarkkaa kortistoa ja ns pääkirjaa, johon vietiin kaikki henkilötiedot. Nämä lähetettiin edelleen suojeluskuntapiirin välityksellä omaisille. Lisäksi tiedot piti antaa moniin eri virastoihin.
Lisäksi KEK joutui käsittelemään vielä ne kaatuneet, jotka oli sodan alkaessa haudattu tilapäisesti yhteisiin kenttähautausmaihin. Heidätkin siirrettiin kotiseurakuntien sankarihautoihin. Se oli varmasti vaikeata työtä.

Aino Rönkä teki tätä työtä KEKissä 2,5 vuotta. Kirjallinen puoli oli hänen pääasiallinen työnsä, mutta usein tarvittiin myös hänen sidontataitoaan. Miehiä kyllä vaihdettiin aika ajoin, ja kaikki eivät sopeutuneet ollenkaan tähän henkisesti raskaaseen työhön. Vuoden 1944 alussa Aino Rönkä sai komennuksen takaisin omaan kätilöntyöhönsä.

Ehkä palkkioksi työstä KEKissä hän pääsi Saksan valtion kutsumana lomamatkalle Saksaan ryhmän mukana, johon kuului 15 lottaa, 15 upseeria ja 15 miehistön edustajaa. Matka alkoi toukokuun lopulla 1944 ja suuntautui eteläiseen Saksaan. Lomakohde oli Münchenin lähellä olevan vuoristokylän lepokoti. Seurana heillä oli SS-miesten vaimoja ja lapsia. Pitkän sodan aiheuttamat puutteet näkyivät selvästi kaupoissa. Sen hetkistä tilannetta sotatoimissa varmaan kuvasti määräys, jonka mukaan sai kuunnella vain Saksan radion lähetyksiä. Heinäkuun lopulla tapahtunut paluumatka Danzigiin junalla kesti pommitusten vuoksi useita päiviä. Siellä heidät lastattiin Regina-nimiseen alukseen, joka oli yksi seitsemän laivan saattueessa. Lastina oli aseita Suomeen, ja kannella olevia ilmatorjunta-aseita jouduttiin matkan aikana käyttämään pommituksien torjuntaan. Suomalaiset saivat olla pelastusliiveissä kannen alla. Saapuminen Hankoon hengissä oli suuri helpotus kaikille. Vasta silloin ”ulkomaalaiset” saivat oikean käsityksen Suomen tapahtumista: Kannaksen suurhyökkäys oli alkanut kesäkuun puolella ja joukkomme olivat kaikilla rintamilla vetäytyneet uusiin asemiin lähelle talvisodan loppuvaiheen rintamalinjaa. Muutaman ajan kuluttua ryhmän saapumisesta presidentti Risto Ryti siirtyi syrjään ja Suomen Marsalkka Mannerheim astui hänen tilalleen. Rauhantunnustelut alkoivat.

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset