Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Tietopankki

Eri ryhmien veteraanien kertomuksia

- Kaksi lottaa joutui vangiksi

Signe Hiltula, o.s. Nevala

 

Jatkosodan alkaessa sain komennuksen säähavaintojen tekijäksi Porajärven ilmavalvontakeskukseen, mutta heti joulun jälkeen Rukajärvelle. Rukajärven Ivakin auto tuli hakemaan Repolasta muonatäydennystä ja minua. Oli kylmä kyyti 30 asteen pakkasessa kuorma-auton lavalla.

Rukajärven Ivak sijaitsi korkealla mäellä olevassa karjalaistalossa. Tien toisella puolella piti majaansa radioasema Korven Radio. Ivakissa sain koulutuksen radistiksi.

Joskus talvella 1942 jouduimme ankaraan tykistökeskitykseen, jota kesti tunnin verran. Maastouduimme mäen rinteeseen eikä kukaan meistä loukkaantunut, mutta talo kärsi pahoja vaurioita. Kaikki ikkunat menivät rikki ja kattoon tuli reikiä.

Kun siitä selvisimme, tukimme ikkunoita pahvilla ja mitä nyt sattui löytymään, mutta kyllä seuraava yö talossa oli tosi kylmä. Vähitellen paikkoja korjattiin ja elämä Ivakissa tasoittui entiselleen.

Ensimmäinen loma Rukajärveltä on jäänyt mieleen partiovaaran vuoksi. Matka tehtiin Ivakin kuorma-auton lavalla ja miehet tarkkailivat maastoa valmiina ampumaan. Yhtäkkiä auto pysähtyi ja meidät komennettiin nopeasti alas ja suojautumaan lähellä olevaan monttuun.

Sillä kertaa ei tapahtunut mitään, mutta kun sama auto seuraavana päivänä oli menossa Repolaan, niin partio yllätti sen. Kahakassa sai surmansa 11 miestä ja yksi Ivakin lotta, Sinikka Karhunen, joka oli menossa lomalle.

Rukajärven kylä kävi ilmeisesti liian vaaralliseksi paikaksi, joten meidät siirrettiin pari kilometriä syrjemmälle rakennettuun hirsitaloon. Meitä oli siinä talossa aikamoinen joukko, mukana vartiolottia, puhelinpäivystäjiä, huoltomiehiä ja tietenkin myös päälliköt.

Siellä ollessamme aiheutimme kerran tilanteen, josta emme uskaltaneet puhua Ivakissa mitään.

Eräs lotta oli saanut kotoa paketin ja kun hänen kaksi veljeään oli siinä lähellä linjassa, pyysi hän minua toverikseen viemään heille kotituliaisia. Lähdimme matkaan pyörillä syksyisenä iltapäivänä. Erään mäen päälle tullessamme vihollinen huomasi meidät ja seurauksena oli kova tykistökeskitys. Miehet näkivät tulomme ja huusivat, että äkkiä ojaan. Mutta eihän me sinne, kun se oli täynnä vettä.

Juoksimme siihen korsuun, jossa lotan veljet asustivat ja odottelimme siellä noloina ja hiljaisina keskityksen päättymistä. Velimiehet olivat aika äkäisiä, kun tuollaisen räiskeen saitte aikaan. Mutta kun tilanne rauhoittui, rupesivat paistamaan niistä kotituliaisista lättyjä, jotka sitten joukolla syötiin. Jouduimme odottamaan pimeän tuloon saakka, jolloin vasta uskalsimme lähteä paluumatkalle.

Meitä oli tietenkin ankarasti kielletty lähtemästä mihinkään etemmäksi ja lyhyemmillekin käynneille piti saada päällikön lupa.

Olin Rukajärven Ivakissa toista vuotta, kun meidät kaksi radistia siirrettiin Ontajärvelle, jossa ennestään oli toistakymmentä lottaa erilaisissa tehtävissä.

Siinä lähellä oli kanttiini, jossa oli kaksi lottaa. Ystävystyimme heidän kanssaan, kävimme toistemme luona korvikkeella ja olimme kaikin puolin hyviä kavereita.

Jouluaattona 1943 sattui sellaista, mikä järkytti meitä ja vei mielenrauhan pitkäksi aikaa.

Nuo kaksi kanttiinin lottaa ja ajomies lähtivät hevosella viemään muonaa ja joulupaketteja etulinjaan. Tuolla matkalla vihollispartio yllätti heidät ja kaikki kolme joutuivat vangiksi.

Heidät palautettiin vankien vaihdossa seuraavana syksynä. Olen jälkeenpäin tavannut toisen noista vangiksi joutuneista lotista, mutta ei hän juuri kokemuksistaan kertonut. Olivatko olot vankileirillä niin huonot, ettei hän halunnut niitä muistella, vai oliko häntä vannotettu puhumasta, se jäi minulle epäselväksi.

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset