Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Tietopankki

Eri ryhmien veteraanien kertomuksia

- Kaksi veljeä samaan hautaan

Aino Romunen, o.s. Jäske

 

Olin antanut lottalupaukseni kotipitäjäni Raudun kirkossa 1938 ja luvannut palvella isänmaata, jos niin tarvittaisiin. Enpä silloin aavistanut, että lupauksen lunastamiseen menisi peräti viisi nuoruuden vuotta.

Syksyllä 1941 sain komennuksen Kenttäsairaala 15 kanttiiniin Rautuun, joka oli vähän aikaisemmin vallattu takaisin. Se oli mieluinen komennus, pääsinhän synnyinseudulleni, johon ei muuten olisi vielä päästettykään.

Tehtäviini kuului kiertää kaksi kertaa päivässä kenttäsairaalan osastoilla. Kanttiinitavaroihin kuuluivat korvike, mehu, kirjekuoret ja -paperit, tupakka, joskus karamellitkin. Samalla oli autettava niitä, jotka eivät itse pystyneet juomaan sekä kirjoitettava kirjeitä, vaikeasti tai käsiin haavoittuneiden puolesta.

Perheestämme oli sodassa neljä poikaa ja minä. Vanhemmat asuivat evakkoina Pieksämäellä. Joulukuun puolivälissä tuli tieto, että Eino-veli oli kaatunut Hangon rintamalla. Vanhempani halusivat, että hänet haudattaisiin kotipitäjänsä Raudun multiin, olihan se taas omien joukkojen hallussa. Niin veljeni tuotiin Raudun ruumishuoneelle odottamaan hautausta.

Minä halusin mennä katsomaan häntä vielä viimeisen kerran. Sain kenttäsairaalasta hevosen ja ajomiehen. Sattui kuitenkin niin onnettomasti, että vastaan tuli auto tien vasenta puolta ajaen suoraan hevosen päälle. Minä heräsin hetken päästä metsästä lumen seasta ja kättäni särki armottomasti. Hevonen oli loukkaantunut niin pahoin, että se oli ammuttava. Ajomies selvisi pienemmillä vammoilla.

Kenttäsairaalassa todettiin, että solisluuni oli murtunut ja käsi kipsattiin. En kuitenkaan halunnut lähteä lomalle, koska veljeni odotti kirkolla hautausta. Tein töitä toisella kädellä sen verran kuin pystyin ja huomasin ihmeekseni, että yhdelläkin kädellä saattoi tehdä aika paljon.

Tuli tammikuun 4. päivä. Toinen veli oli saanut lomaa Einon kaatumisen johdosta ja oli käynyt tervehtimässä vanhempiamme, jotka eivät rintaman läheisyyden vuoksi päässeet hautajaisiin.

Veli tuli kenttäsairaalaan tapaamaan minua ja tuomaan vanhempien terveiset. Hän viipyi yön yli ja lähti aamulla etulinjaan Lempaalaan. Siltä lohkolta tuotiin haavoittuneet meidän kenttäsairaalamme, koska se oli lähinnä.

Veljen lähdöstä oli kulunut pari tuntia, kun eräs sairaanhoitaja tuli kanttiiniin ja kysyi onko minulla sen nimistä veljeä, kun sukunimi on sama. Sanoin että on, mutta lähti pari tuntia sitten linjaan. Sairaanhoitaja puolestaan kertoi, että osastolle tuotiin juuri samanniminen haavoittunut.

Siellähän veljeni oli vaikeasti haavoittuneena. Vihollisen tarkka-ampuja oli osunut häneen heti kun hän pääsi juoksuhautaan. Luoti oli lävistänyt hänen niskansa ja hän oli halvaantunut.

Hän pystyi vaivalloisesti puhumaan ja kysyi ensimmäisenä, onko hänellä käsiä ja jalkoja, kun hän ei itse tunne. Samalla hän pyysi, etten vielä ilmoittaisi haavoittumisesta vanhemmillemme, kun Einokin on vielä hautaamatta.

Sitten tuli tajuttomuus, jota kesti kaksi vuorokautta. Istuin koko ajan hänen vierellään aina siihen saakka, kunnes hänen elämänsä sammui. Ennen pitkää hän oli veljensä vierellä Raudun kirkolla odottamassa sankarihautajaisia.

Hautajaisten jälkeen sain loman ja lähdin kertomaan vanhemmilleni toisenkin veljen kaatumisesta. Se oli raskas matka ja raskasta myös vanhemmilleni.

Lomani jälkeen koko kenttäsairaala siirrettiin Äänislinnaan. Muutaman kuukauden olin siellä, mutta vanhempieni toivomuksesta anoin siirtoa takaisin Kannakselle. Siellä jatkoin työtäni etulinjan kanttiinissa aina kesään 1944 saakka, jolloin kaikki jouduimme lähtemään sieltä viimeisen kerran.

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset