Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Tietopankki

Eri ryhmien veteraanien kertomuksia

- Kolme veljeä isänmaalle

Elli Vanhala

 

Sain lähtökäskyn 28.6.1941 lottien Rajatoimistoon Luumäelle. Varsinainen hyökkäys ei vielä ollut alkanut, mutta sodan tuntua oli ilmassa: kesäillan hämärässä valojuovat lentelivät ristiin rastiin kahden lentokoneen otellessa.

Parin viikon kuluttua saimme toisen komennuksen, nyt Laguksen joukkoihin panssaripataljoonan kanttiiniin, joka majaili Joutsenon Pintilässä. Työnä oli korvikkeen keitto ja tarjoilu, limsan myynti jne. Emäntänä toimi karjalaislotta Sylvi Nikkanen. Eräänä päivänä everstiluutnantti Sven Björkman tuli kysymään: ”Lähtevätkö lotat mukaan, kun yksikkö lähtee?”

”Totta kai!”

 

Panssaripataljoonan lotta Elli Vanhala poseeraa jatsarisaappaissa ja pussihousuissa Äänislinnassa joulukuussa 1941. Itse asiassa hän sai komennuksen Äänisen kaupunkiin eläinlääkintätehtävissä.

Junakyyti tuntemattomaan

Siitä alkoi panssariyksikön lastaus junaan. Monta päivää tai pikemminkin yötä matkattiin - tietämättä minne. Noin viikon kuluttua purettiin junan lastia Värtsilässä. Miten likaisia ja epäsiistejä olimmekaan, tukka pesemättömänä ja takkuisena.

Ensimmäinen leiripaikka oli Jänisjärven rannalla. Vihollinen oli noudattanut poltetun maan taktiikkaa. Yksi rovioista oli täynnä poltettuja vaskitorvia. Jänisjärven ranta oli kauttaaltaan liukumiinoitettu, joka neliö oli ollut käymälänä - eipä tehnyt mieli pesulle, vaikka likaisia oltiin.

Matkaa tehtiin öisin ilmavaaran vuoksi, päivisin piileskeltiin teltoissa pusikoissa. Reitti oli taistelujen jäljiltä - palaneita ajoneuvoja, kuolleita hevosia, kaatuneita - outo lemu kertoi siitä. Kerran kun aamuyöllä oli pystytetty teltat, heräsimme taas outoon hajuun. Lähellä oli kaatunut. Madot kiehuivat kurkun päässä. Ruoka ei maistunut sinä päivänä.

Yli rajan

Panssarivaunujen kulku oli hidasta. Kone- ja telahuolto kuului asiaan aina määrämatkan päästä. Suuri remontti tehtiin Koirinojalla, se kesti muutaman päivän. Paikka oli kaunis mäennyppylä Laatokan rannalla. Metsässä oli kulkuväylän kahta puolta puskaryssiä. Lottia oli ankarasti kielletty menemästä yksin leirin ulkopuolelle, tarvittiin vartio vessareissullekin. Vartiomies käänsi selkänsä ja sillä siisti. 

”Lagus höökii” junassa Värtsilään heinäkuussa 1941. Soturit ovat hakeneet mukavan asennon -yksi Caterpillar-traktorin konepelliltä.

Kun Koirinojalta lähdettiin, oli hämärä heinäkuinen yö. Ajoväylän kahta puolta oli tämän tästä sytytetty pieniä nuotioita metsäpalon aikaansaamiseksi. Se oli puskaryssien työtä, hyvin olivat selvillä liikkeistämme. Matkaa jatkettiin Salmin palaneen kirkon kautta Viteleeseen. Raja ylitettiin panssariautossa istuen ja kurkistellen kapeista luukuista. Käsikranaatit keikkuivat telineissään auton sisällä, en tiedä olivatko ne käyttökunnossa. Missään vaiheessa ei lotille annettu koulutusta aseiden käytössä, vaikka näin jälkikäteen ajatellen olisi ehkä ollut hyvä tietää, miten esimerkiksi käsikranaatti toimii. 

Vanha sanomalehti
Aika riensi. Olin saanut Kaarlo-veljeltäni 4. elokuuta 1941 päivätyn kortin, jossa poika kertoi voivansa hyvin ja lähdön olevan taas edessä. Päivänä muutamana sain käsiini toista viikkoa vanhan lehden. Sieltä sattui silmiini kaatuneiden kuolinilmoitusten joukosta yksi. Luin ja luin - ei voinut olla totta! Juurihan sain Kaarlo-veljeltäni kortin. Mutta ei se voinut olla kukaan muu kuin veli Kaarlo. Kortti oli päivätty kaatumispäivänä.

Valtauksen jälkeen Viteleen metsistä löytyi paljon romua, tällaisiakin panssariharvinaisuuksia. Kyseessä on brittivalmisteinen Mark II Medium Tank. jossa oli ensimmäisenä ympäri pyörivä tykkitorni (kuvassa käännetty taaksepäin). Tornin katolta on konekivääri poistettu ja ampujan aukko peitetty aaltopellillä. Suomalaisia vastaan nämä vanhukset eivät ehtineet.

Aikaa oli kolme päivää hautajaisiin. Tuli kova kiire. Joensuusta soitin kotiin. Tiesin, että siellä oltiin huolestuneita minusta. Kotona olin lauantaina, ja hautajaiset pidettiin sunnuntaina 17. elokuuta. Kaarlo siunattiin samaan riviin Kuivannon sankarihautaan, jossa Tapio-veli jo lepäsi. Arkun kantta ei edes voitu avata, sillä käsikranaatti oli silponut pojan pään pahoin. Hautajaisten jälkeen sain jäädä kotiin neljäksi viikoksi. Sinä aikana saatiin talon viljat puiduiksi, vain perunat jäivät nostamatta, kun sain jälleen uuden komennuksen.

Viimeinen uhri
Kului muutama vuosi. Sota ei voinut enää kestää kauan. Armeijan palveluksesta minut vapautettiin omasta pyynnöstäni 30. syyskuuta 1944. Kotona odotti vaikea tehtävä. Olin mukana näkemässä Jouko-veljeni viimeistä taistelua sodassa saadun vamman ja vaikean sairauden kanssa. Se päättyi kuudes joulukuuta 1944 kello 11.00 siniristilipun liehuessa kotipihalla itsenäisyyspäivän kunniaksi. Nuori elämä ei ehtinyt edes puolipäivään, kun lippu laskettiin puolitankoon.

Me sodan kokeneet lotat olemme koko sodanjälkeisen ajan olleet leimattuja määrätyllä tavalla. Kuitenkaan en ole koskaan tuntenut tehneeni mitään niin tärkeää kuin oli se työ, johon sota nuoria velvoitti. Sota jätti jälkeensä surua ja toteutumattomia unelmia, mutta kaiken kielteisen keskellä on minulla ollut sisimmässäni tunne, että yhteinen päämäärä saavutettiin, isänmaa on vapaa ja itsenäinen.

Teoksesta Orimattilan lotat kotona ja kentällä

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

 

Kertomukset