Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Tietopankki

Eri ryhmien veteraanien kertomuksia

- Nuori sotilas

Inkeri Jäkälä

 

Kesällä 1941 odoteltaessa suven suurta juhlaa juhannusta muuttuivat jokaisen suomalaisen suunnitelmat. Oltiin jälleen sodassa.

Kenttäsairaala 29:n henkilökunta kokoontui kesäkuun 18:nnen jälkeisinä päivinä Loviisaan Taasion koululle.

Ensimmäisen sairaalan avasimme Tavastilan koululle lähellä Kotkaa. Sotatilanteen mukaan jouduttiin muuttoihin, ja kun elokuun puolivälissä siirryimme Pulsan asemalle, se oli jo neljäs muutto. Saimme käyttöömme suurenpuoleisen kansakoulun, ja se olikin tarpeen, sillä Viipurin taistelujen aikana meille tuotiin haavoittuneita myös sieltä. Kun Suomen siniristilippu kohosi jälleen Viipurin linnan salkoon, iloitsimme kaikki, vaikeasti haavoittuneetkin, Suomen voitosta, joka kyllä toisaalta oli vaatinut raskaita uhreja.

Seuraavaksi siirryimme Kannakselle Johannekseen, jonne matkasimme raunioituneen Viipurin ja kuuluisaksi tulleen Sommeen taistelupaikan kautta. Olipa sotasaalista! Johanneksessa järjestimme sairaalan seurantalolle perusteellisen siivouksen jälkeen. Ensimmäiset yöt nukuimme teltoissa. Ei palellut, oli kaunis syksy. Nokisina ilmestyimme aamuisin töitä jatkamaan. Tulipahan tämäkin koettua. Onneksi oli talvisodassa säästytty telttamajoitukselta. Silloin oli kovat pakkaset.

Johanneksessa olo venyi aika pitkäksi. Jaettiin lomia, ja toisaalta varauduttiin siirtoon Itä-Karjalaan; sitä aavistelimme. Niin tapahtuikin. Lähtöpäivä oli lokakuun kahdeksas. Junassa matkasimme Suojärvelle asti. Se vei monta päivää. Riitti siinä istumista kolmannen luokan kovilla puupenkeillä. Suojärven Varpakylässä viivyimme pakkauksinemme toista viikkoa. Sitten seurasi matka autoilla kohti Itä-Karjalaa ja päätepistettämme Paatenetta. Sinne saavuimme lokakuun 25. päivänä onnellisesti, huonoista ja miinoitetuista teistä huolimatta.

A-osasto sai haltuunsa Paatenen kunnansairaalan, ja B-osasto, jossa edelleenkin toimin poliklinikalla, muutti kaksikerroksiseen puurakenteiseen kansakouluun. Tuli kova kiire järjestää sairaala kuntoon, sillä saamamme virallisen tiedon mukaan lokakuun lopulla alkaisi suomalaisten hyökkäys Maaselällä. Näin tapahtuikin.

Sairasautot toivat haavoittuneita jatkuvasti. Alakerran halli täyttyi. Kuului valituksia, huutoa. Leikkaussalin ja poliklinikan lääkärit valitsivat kiireiset tapaukset joukkosidontapaikan lähetelappujen mukaan. Oli lokakuun viimeinen päivä.

Marraskuun ensimmäisen päivän alkaessa sarastaa harmaana ostimme viimeisen potilaan poliklinikan puolelle. Hän vaikutti alaikäiseltä ja järkyttyneeltä. Olihan hän apua odottaessaan joutunut kuuntelemaan toisten haavoittuneiden huutoja ja valituksia. Häneltä oli kranaatinsirpale repinyt reittä, jossa oli iso aukko ja murtuma. Poika sai kaiken mahdollisen avun, verensiirron ja kipsin.

Parin päivän perästä kävin osastolla potilasta tervehtimässä, ja myöhemminkin, kun hän oli virkeämpi. Oli joskus tuomisiakin, kuten pastilliaski tai keksipaketti. Tupakka-annokseni vein myös.

Eräällä käynnillä poika avautui kertoen lyhyen elämänsä vaiheita. Hän oli keväällä täyttänyt kaksikymmentä vuotta, oli helsinkiläisen tapaan kaksikielinen. Koti oli tavallinen ja hän ainut lapsi. Olosuhteet muuttuivat, kun isä jätti perheen; poika oli tuolloin vielä pieni. Yhdessäolo lujitti äidin ja pojan läheisyyttä. Pojan jatkaessa kertomustaan huomasin, että äiti oli ollut hänelle hyvin rakas. Kun äiti sitten lyhyen sairauden jälkeen kuoli, oli pojan elämältä pohja poissa. Siirto sukulaiskotiin ei sitä antanut. Pojasta tuli koulupinnari ja illat kuluivat huonossa toveriporukassa. Mielessä kyti pako merille, ja ennen pitkää se onnistuikin. Laivan kokki otti pojan keittiöönsä ja opetti omat taitonsa hyväoppiselle karkurille. Kun poika palasi kotimaahan, sai hän kylmäkön paikan helsinkiläisessä ravintolassa. Ja nyt hän oli kokenut sodankin. Tulevaisuus tuntui epävarmalta: oliko edessä mahdollisesti invaliditeetti? Tätä mietiskeli tämä nuori sodan uhri maatessaan avuttomana kaukana Itä-Karjalassa Paatenen kenttäsairaalassa. Hartaasti hän toivoi pääsevänsä vielä koti-Suomeen.

Pojan yleistila heikkeni jatkuvasti toistuvien verenvuotojen vuoksi. Kun seuraavan kerran menin häntä tervehtimään, kerrottiin hänen tilansa äkkiä huonontuneen, ja hänet oli siirretty pienempään huoneeseen. Poika oli pyytänyt papin luokseen. Tämä saapuikin, ja antoi myös ehtoollisen. Kun menin huoneeseen, huomasin lähdön olevan lähellä. Tartuin pojan käteen. Vähitellen se viileni ja sen ote heikkeni. Näin jatkui hiljaisuuden vallitessa. Äkkiä käsi irtaantui kädestäni, poika kohottautui istuvaan asentoon, levitti käsivartensa ja kuulin hänen selvästi sanovan: ”Äiti!” Onnellisena hän laskeutui vuoteelleen nukahtaen ikiuneen. Äiti oli tullut noutamaan poikansa kotiin.

On marraskuun seitsemännentoista päivän ilta. Lentokoneet jyrisevät taivaalla. Lienevätkö omia vai vihollisen? Rintamalta kantautuu jatkuva tykkien jyske. Sota jatkuu.

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002

Kertomukset