Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Tietopankki

Eri ryhmien veteraanien kertomuksia

- Veljen arkku samassa junassa

Ilona Harjula, o.s. Puusaari, Oulu

 

Olin ollut vuoden päivät muonituslottana Savukosken ja Sallan linnoitustyömailla kun alkoi jatkosota. Sain komennuksen Kemijärvelle ja edelleen kahden muun lotan kanssa Joutsijärven suunnalle. Tehtävänämme oli rakennuspataljoonan muonittaminen ja kanttiinin pito.

Hyökkäyksen alettua etenimme rintaman perässä kohti Alakurttia, joka oli talvisodan rauhassa menetetty naapurille. Maastoa tasoitettiin ja tietä pohjustettiin sen verran, että armeijan raskas kalusto pääsi eteenpäin.

Emme viipyneet pitkään samassa paikassa, vaan seurasimme eteneviä joukkoja äänenkantaman päässä. Edetessämme meillä oli usein hernekeitto kiehumassa kenttäkeittiössä ja itse kävelimme reppu selässä vieressä.

Totuimme pian jatkuvaan paukkeeseen ja jylinään, joten se ei haitannut paremmin työntekoa kuin nukkumistakaan. Tosin joskus olimme niin väsyneitä, että olisimme nukkuneet vaikka seisaalleen.

Yhteen asiaan emme tottuneet, haavoittuneisiin. Heitä vietiin tasaisena virtana taaemmaksi ja usein näytti siltä, etteivät kaikki selvinneet edes joukkosidontapaikalle.

Kaiken sekasorron ja kauheuden keskellä oli toki valoisampiakin hetkiä. Samalla suunnalla kaukopartiojoukkueen johtajana palvellut veljeni Pauli ilmestyi eräänä päivänä leirialueellemme. Joukkue oli partioreissun jälkeen päässyt muutamaksi päiväksi lepäämään. Kohta hänen oli kuitenkin lähdettävä, mutta niin oli meidänkin.

Enimmäkseen kuljimme metsäisiä taipaleita, mutta joskus poikkesimme kyliinkin. Erikoisesti on mieleen jäänyt Vuorenkylä, koska jouduimme heti sinne tultuamme kovaan pommitukseen. Olimme leiriytyneet kylän laitaan kun alkoi kuulua kovaa jyrinää. Paikka oli kaikkea muuta kuin turvallinen, sillä edessä olivat linjat ja takana matkaa tekevä tykistömme.

Maastouduimme parhaan kykymme mukaan. Yhtäkkiä tunsin jotakin kuumaa kainalossani ja siinähän oli 15 sm pituinen tulikuuma sirpale. Kun se ei vahingoittanut minua otin sen sotamuistoksi ja se on minulla vieläkin tallella.

Alakurtilla Pauli tuli taas viikon partiomatkan jälkeen käymään. Hän viipyi vain hetken, sillä samalla alkoi suurin hyökkäys, jonka siihen mennessä olin kokenut. Hirvittävä meteli, jossa jalkaväen ja tykistön pauketta täydensi jatkuva pommitus, kesti aamuun asti eikä sinä yönä nukuttu.

Noin viikon kuluttua tuosta taistelusta sain kotoa Vetelistä tiedon, että Pauli-veli oli kaatunut taistelun jälkeisenä aamuna mentyään tarkastamaan taistelualuetta. Vihollisen luoti oli osunut suoraan sydämeen.

Sain loman hautajaisiin. Saksalaisen kuorma-auton lavalla pääsin Sallaan ja sieltä Rovaniemen kautta Kokkolaan. Asemalla oli vastassa Paulin morsian, joka arveli, että Paulin ruumis olisi samassa junassa. Kun vaunut purettiin, niin siellä oli veljeni arkku.

Olimme tulleet yhdessä kotiin.

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset