Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Tietopankki

Eri ryhmien veteraanien kertomuksia

- Viimeinen palvelus

Muistiinpanot: Aune Peltola teoksesta Orimattilan lotat kotona ja kentällä

 

Aune Peltola sai jatkosodan alkaessa komennuksen 20. KEK:n ja Kaat. K:n pääemännän tehtäviin 27. heinäkuuta 1941. Nämä yksiköt kulkivat Laatokan Karjalan kautta Aunuksen kannakselle kiinteästi seuraten taistelevaa etulinjaa. Näin kaatuneiden huolto ja kuljetus voitiin suorittaa nopeasti ja sillä kunnioituksella, joka perinteisesti kuuluu vainajien käsittelyyn.

Kenttäpappien tehtävistä

Yksikön päällikkönä toimi ”Isä Reunaseksi” kutsuttu pastori Väinö Reunanen, ja hänen lisäkseen tehtäviä hoitivat pastorit Reino Niininen ja Olavi Tukiainen, joka olivat kotoisin Orimattilasta. Osastoon kuuluneen ortodoksipapin nimi ei ole muistissa.

Aune Peltola on kuvattu välirauhan elokuussa 1940 Suur-Miehikkälän kansakoululla, jossa tuolloin majaili 200 kadettia Salpalinjan linnoitustöissä. Iloinen hymy ja käärityt hihat kuuluivat toimeliaan kesän työkuvaan. Kuva: Aune Peltola. 

Papit kulkivat taistelulinjojen tuntumassa ja etsivät haavoittuneita ja kaatuneita. Usein pappi oli viimeinen henkilö vaikeasti haavoittuneen luona lähdön tapahtuessa, kenttäpapin tehtäväksi jäi myös murheviestin kirjoittaminen kaatuneiden omaisille. Aune Peltola kertoo: ”Vaikein ajanjakso tässä yksikössä oli hyökkäysvaiheen aika kesällä 1941. Kaatuneiden luku oli suuri, tiet olivat heikkoja sekä hautaus- ja kuljetuskalusto puutteellinen. Ruumisarkkujakaan ei ollut tarpeeksi.”

Jatkosodan alussa papit joutuivat takaisin vallatulla alueella etsimään talvisodassa kentälle jääneiden ja tilapäishautoihin sijoitettujen ruumiita. Kun yksikköön lähetettiin vastavalmistuneita pappeja, he kauhistuivat kuullessaan, millaiset tehtävät heitä odottivat. Jokapäiväisiä toimia olivat hartaushetket taistelevien joukkojen keskuudessa ja omassa yksikössä. Aunuksen asukkaiden palattua koteihinsa hartaushetkiä pidettiin myös heidän luonaan.

Ruumiiden kuljettajat

Yksikön muonavahvuuteen kuuluivat myös kirjuri- ja ruumiinpesijälotat, ruumiinkuljettajat ja hautaajat.

Koska Uuksun rautatie ei vielä ollut valmis, sankarivainajia ei voitu lähettää koti-Suomeen, vaan heidät laskettiin tilapäishautoihin Pitkärantaan, Salmiin tai Uuksuun - jopa joskus merkittyihin kohtiin maastossa. Tilapäishautauksessa vainaja käärittiin huopaan, johon oli merkitty hänen henkilötietonsa, ja haudattiin syvälle maahan.

Pakkasten tultua vainajat kaivettiin ylös ja vietiin riiheen lämpiämään, niin että heidän jäsenensä voitiin oikoa. Työ vaati hyviä hermoja, sillä kun vainajien jäsenet lämpenivät, ne myös liikahtelivat. Silloin tällöin jouduttiin riihessä työskennellyt sotilas lähettämään sairaslomalle, sillä hermopaine oli liian kova.

Yleensä viimeisen palveluksen kaatuneille sotilaille tekivät lotat. He pesivät, pukivat, peittivät haavat ja sulkivat arkun. Jos ruumis oli pahoin silpoutunut, arkun kanteen kiinnitettiin ohje: ”Ei saa avata.” Kirjurilotat poistivat kaatuneiden nimet yksiköiden luetteloista. Vainajien vähäinen omaisuus pakattiin ja lähetettiin kotiin. Kriisiaikoina jouduttiin työskentelemään yötä päivää. Suomi lieneekin ainoa maa, joka toisen maailmansodan aikana toimitti - mikäli mahdollista - sankarivainajansa kotipitäjän multiin.

Aunen sotaretken järkyttävin kokemus: ”Eräs lotistamme sai pestäväkseen ruumiin, jonka hän tunnisti omaksi aviomiehekseen. Tieto miehen kaatumisesta ei ollut vielä tavoittanut vaimoa. Viimeiseen palvelukseen eivät voimat riittäneet, vaan lottaystävän oli tultava avuksi.”

En myös unohda sitä kuinka jouduin kaatuneiden lastin saapuessa myrskylyhty kädessä näyttämään valoa - lasti kipattiin kuin hiekkakuorma.

Tuntolevy oli jokaisen sotilaan ”kaulakoru”, jonka numerosarjasta voitiin tarkistaa hänen palvelukseen astumisensa ja sitä kautta henkilötietonsa. Levy murrettiin kahteen osaan, joista toinen puolisko jäi vainajan kaulaan, toinen naulattiin ruumisarkun päätyyn. Näin varmistettiin, että sotilas pääsi kotiseutunsa hautaan oikean kiven alle. Kuvassa on talvisodan soikea tuntolevy. Kuva: Antti Nissinen.

Kaatuneiden omaisuutta pakataan Pitkärannassa paperisäkkeihin kotiin lähetettäväksi. Kuva on otettu syksyllä 1941.

Seppeleet koristavat 20. KE:n väliaikaishautojen ristejä talvella 1942.

Väliaikaisestikin merkityt haudat toivat suorine ristiriveineen mieleen kotiseudun sankarihautausmaan. Kuva Salmista talvella 1942.

Koivuristit ovat merkkeinä sankarivainajien tilapäishaudoista Salmissa talvella 1941. Vasemmalla saksalaisen aseveljen hauta.

Keväällä 1942 kaivettiin Uuksussa ylös puulaatikoita, joista vainajat siirrettiin KEK:ssä arkkuihin ja lähetettiin kotiseudun multiin.

Joskus sankarit joutuivat odottamaan viimeistä matkaansa kotiin ja saivat kauniin lumipeitteen arkkunsa kannalle.


--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

 

Kertomukset