Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Tietopankki

Eri ryhmien veteraanien kertomuksia

- Kenttäsairaalassa Kannaksella

Laina Kitinoja, o.s. Koskinen, Ylistaro

 

Olin ollut koko talvisodan ajan lääkintälottana sotasairaalassa Suolahdessa, mutta vasta komennus kenttäsairaalaan Karjalan kannakselle kesällä 1941 paljasti minulle, millaista sota on rintaman tuntumassa, kun haavoittuneet tuodaan vain pikaisen ensiavun saaneina tai suoraan taistelukentiltä.

 Jo Hiitolassa, jonne sairaalamme aluksi asettui, olivat sodan jäljet kaikessa kauheudessaan nähtävissä. Heinäkuun helteessä olivat sekä sotilaiden että hevosten pöhöttyneet ruumiit tien varsilla korjaamatta. Usein oli nostettu kypärä kepin päähän merkiksi, että tähän on tie päättynyt.

Haju oli sanoinkuvaamaton ja sankat kärpäsparvet vielä lisäsivät kuvottavaa oloa. Jos ei aikaisemmin ollut tullut miettineeksi kaiken katoavaisuutta, niin nyt se tuli shokkina vastaan.

Kenttäsairaala oli sijoitettu koululle. Haavoittuneita oli kaikkialla, sisällä, pihalla, ulkorakennuksissa. Oli hyökkäysvaiheen aika ja haavoittuneita tuotiin jatkuvasti lisää. Lotta tänne, lotta tuonne, kanna ruokaa, tiskaa, siivoa, puhdista haavoja, kanna ulosteita. Sitä oli kenttälotan työ etulinjan tuntumassa.

Tykkien jyske kuului taukoamatta, ammukset räjähtelivät, lentokoneet ulvoivat päämme päällä. Askeltakaan ei saanut ottaa syrjään polulta, mahdollisia miinoituksia ei oltu ehditty purkaa eikä seutua puhdistaa.

Päivät olivat helteisiä, mutta kielto: älä juo keittämätöntä vettä, oli ehdoton. Kaivot olivat saastuneet, ruoka-aineet homehtuneet. Eipä ihme, että lavantauti iski, ensin potilaisiin, sitten hoitohenkilöstöön. Vaikka kuinka yritimme saada haavoittuneet ja pahimmin sairastuneet sotasairaaloihin, paljon nuoria, kauniita poikia kuoli sananmukaisesti käsiimme.

Parin viikon kuluttua sairaalamme siirrettiin naapuripitäjään Kaukolaan. Sielläkin oli sairaalaksi otettu koulu ja lisäksi pappila. Rakennuksiin sopi nytkin vain osa potilaista, loput voihkivat paareillaan pihalla. Autoimme minkä voimme, lääkärit ja sairaanhoitajat ahersivat uupumatta.

Tilapäisessä leikkaussalissa oli pakko tehdä vaikeitakin leikkauksia, kuten amputointeja ja sirpaleiden poistamisia. Kaikki joilla ei ollut suoranaista hengenvaaraa, lähetettiin taaempana oleviin sotasairaaloihin.

- - -

Oli ollut tavattoman kiireinen päivä, kun rintamalta tuli käsky: Siirtykää taaksepäin, rintama murtuu.

Potilaat siirrettiin kiireesti vähäisiin autoihin, rauhoittavaa lääkettä suuhun tai pistos käsivarteen. Kaikki jotka suinkin pysyivät pystyssä, pantiin seisomaan, että paaripotilaat mahtuisivat istumaan tai makuulle. Uusia haavoittuneita tuli jatkuvana virtana eikä edellisiäkään oltu ehditty siirtää muualle.

Toiset pakkasivat lääkevarastoa ja muita kenttäsairaalan tavaroita. Sanomaton kiire ja tuska oli kaikilla. Tykit tuntuivat jylisevän yhä lähempänä.

Hellettä ja painetta kesti useita tunteja, kunnes lähetti toi uuden viestin: Pysykää paikoillanne, rintama kestää.

- - -

Seuraava toimintapaikkamme oli Räisälän kansanopisto. Sama kiire ja hätä sielläkin, mutta nyt potilaiden joukossa oli yhä useammin paratyfuksen saaneita. Miehet olivat taistelleet yötä päivää nukkumatta, pilaantunut ruoka ja vesi nujersivat vahvankin miehen. Oli mätäkuu.

Erikoisesti jäi mieleeni pitkä, jäntevä mies, joka viimeisillä voimillaan kertoi perheestään, antoi vaimonsa osoitteen ja pyysi kirjoittamaan isän päässeen kotiin Jumalan luo. Panin paperin pukuni taskuun ja yritin antaa lääkettä, mutta hän ei enää jaksanut, ummisti vain silmänsä. Toiset potilaat seurasivat hartaina, kun luin Isä meidän -rukouksen ja Herran siunauksen.

Tällainen ei ollut helppoa nuorelle lotalle, kuolema asui liian lähellä.

Räisälässä tapasin ensimmäisen kerran oman pitäjän poikia. He olivat olleet kovissa taisteluissa Laatokan pohjoispuolella, mutta niiden laannuttua joukko-osasto oli jaettu kahtia. Toinen puoli jatkoi Aunukseen, nämä tuttavani olivat muiden mukana marssineet monta päivää Kannakselle ja nyt heillä oli muutaman päivän lepo.

He siivosivat törkeässä kunnossa olleen Räisälän kirkon ja sitoivat alttarille havuista ristin. Jostakin oli saatu muutama kynttilä.

Oli hämärä elokuun ilta, me vapaana olevat lotatkin pääsimme kirkkoon, jossa sotilaspastori toimitti jumalanpalveluksen. Pojat, liian äkkiä miehiksi varttuneet, marssivat ryhdikkäänä rivistönä kirkkoon. Ehtoollisen halusi nauttia jokainen, monelle se oli rippikoulun jälkeen ensimmäinen ja monelle se jäi viimeiseksi. Lähtö rintamalle oli seuraavana aamuna.

- - -

Syksyllä sairaala muutettiin Valkjärvelle. Kauniin järven rannalle pystytettiin lautaparakkeja ja haavoittuneet voitiin sijoittaa niiden kaksikerroksisiin sänkyihin. Parakin nurkassa oli kamina, jota hoiti yökkönä oleva lotta. Hänen huolenaan oli toisenkin parakin potilaat, yhteensä toistasataa miestä.

Asemasodan aikana haavoittuneita tuli vähemmän, mutta keuhkokuume, influenssa, kivut ja säryt lisääntyivät. Talvella tulivat lisäksi paleltumisvammoja saaneet.

Syöpäläisistä emme päässeet eroon uusissakaan parakeissa, sillä niitä tuli miesten reppujen ja villapaitojen mukana. Puhtaita vaatteitakaan ei ollut aina varastossa, joten niidenkin jotka joutuivat takaisin rintamalle, oli lähdettävä likaisissa, haisevissa vaatteissaan.

Vähitellen me lotat samoin kuin sairaalan muukin henkilökunta saimme jonkinlaiset työajat. Koska minulla oli käsissä vaikea allergia, jouduin olemaan paljon yökkönä. Valitettavasti yököllä ei ollut juuri tilaisuutta nukkumiseen, sillä meitä asui samassa huoneessa kahdeksan lottaa, joten aina siinä oli joku menossa tai tulossa.

Komennukseni päättyi vapun aattona 1942, joten tulin olleeksi etulinjan kenttäsairaalassa 11 kuukautta.

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset