Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Tietopankki

Eri ryhmien veteraanien kertomuksia

- Kekseliäs ritari

Teksti: Tapio Skog omaisten haastattelun ja kirjallisten lähteiden perusteella

 

Pohjalaista sukujuurta oleva mutta Helsingissä syntynyt ja kasvanut 26-vuotias vänrikki Kullervo Sippola silmäili maastoon majoittuneita savolaismiehiään Pienen Rautjärven itäpuolella Saaren pitäjässä rajan pinnassa. Kyseessä oli sydän-Savossa perustetun Jalkaväkirykmentti 28:n panssarintorjuntakomppanian joukkue.

Mannerheim-ristin ritari, vänrikki Ahto Kullervo Kai Sippola (1914-1944) valokuvassa, joka on otettu vuonna 1942. Kuva: Sirkka Ranneman ja Tapio Skogin kokoelmat.

Sippola, Suomenlinnan poika, oli joutunut kauas ”stadilaisista”, joiden kanssa oli taisteltu talvisodan Ässärykmentissä, mutta hyvin hän oli sopututunut savolaisiinsa - ja savolaissoturit häneen.

Oltuaan puolustuksessa kuukauden 2.Divisioona lähti hyökkäämään heinäkuun viimeisenä päivänä 1941. Kello oli 12.30. Divisioonan rykmentit JR 7, JR 28 ja JR 49 lähtivät murtamaan vihollisen puolustusta. Vastassa oli venäläisten 142.Divisioona, joten voimasuhteiden puntit olivat suunnilleen tasan.

JR 7 juuttui kiivaisiin taisteluihin Parikkalan Tyrjän kylässä. Tällöin ensin majuri Eino Müllerin III Pataljoona ja sitten koko
JR 28 everstiluutnantti Torsti Kotilaisen johdossa suunnattiin Tyrjän kylän itäpuolitse tavoitteena Elisenvaaran - Hiitolan rautatie. Saareksen - Latvalammen tasalla taisteltiin ankarasti, mutta lopulta murrettiin sekin linja ja edettiin Akkaharjuun, jossa vihollinen puolustautui raivokkaasti.

Panssarintorjujia tarvitaan

Vänrikki Sippola miehineen oli näissä taisteluissa mukana. Hän muisteli tapahtumia vuonna 1942: ”Saamme edestä panssarihälytyksen. Kuusi panssarivaunua kulkee tiellä. Saavutettuamme tien reunan on viisi vaunua juuri mennyt ohi ja kuudes on tulossa. Tien toisessa laidassa on 5-6 miestä asemissa, kun taas toisella puolen tietä ovat ryssät konekivääripesäkkeissään. Vien vetomiinan tien vastakkaiselle puolen ja jään toiselle puolelle odottelemaan panssarivaunun tuloa. Pian se saapuukin ja rupeaa ampumaan tykillään, mutta pysähtyy miinan eteen. Kääntää tornia, ampuu uudelleen, mutta ammukset suhahtelevat päittemme yli. Se tulittaa vielä kookoollakin, mutta ei huomaa minua muuttaessaan vaihdetta.”

”Vaunu nytkähtää eteenpäin. Onnistun vetämään miinan vaunun telaketjun alle - ja vaunu räjähtää! Sen perä tussahtaa ilmaan ja se syttyy palamaan. Vaunun miehistö syöksyy ulos ja heittää käsikranaatteja meitä kohti. Yksi lennähtää aivan nenäni eteen. Ensi kerran elämässäni hölmistyn aivan pahanpäiväisesti. Ällistystäni kestää vain sekunnin murto-osan, kaappaan käsikranaatin käteen ja heitän sen takaisin. Turmanase tappaa omistajansa, joka tuupertuu ojaan. Toisen ryssän kanssa selvitän välini Mauserilla. Koko tämän ajan vihollinen ampuu shrapnelleja niskaamme.”

”Äkkiä näemme ryssän kuormavaunun tulevan tietä pitkin. Ammumme sen rikki ja saamme sotasaaliiksi kuusi pikakivääriä lippaineen mitkä ovatkin hyvään tarpeeseen. Nyt ryssän perääntymistie on katkaistu, mutta tappioitta se ei tapahtunut. Valekuollut vihollinen tappoi vierestäni nuoren jalkavälkivänrikin, mutta pian oli sala-ampuja todellinen vainaja.”

”Taas törmää paikalle vihollisen kuorma-auto. Sen kohtalo on sama kuin edellisen. Lasti sisälsi säilykkeitä, sokeria, vodkaa ja tupakkaa. Kaikki jäi käsiimme. Äkkiä törmää lähes pari metriä pitkä ryssä meitä kohti, heittää käsikranaatin ja huutaa ’Uraa Stalin!’. Kranaatti ei laukea, ja miekkonen ampuu lopulta itsensä. Edellä mainitut ohi ajaneet panssarit tuhottiin yksitellen. Tässä taistelussa näin ensi kerran ryssän höökivaunun ja käytin (naru)metodia myös ensi kerran.”

Taistelut jatkuvat

Ylipäällikkö ojentaa Mannerheim-ristin n:o 86 vänrikki Kullervo Sippolalle Mikkelissä päämajassa 15.9.1942. Onnitellessaan Suomen marsalkka kysyi, miksi vänrikillä ei ole kunniamerkkinauhoja. Tähän Sippola vastasi tulleensa suoraan etulinjasta, missä ei ole turvallista kantaa upseerivyötä tai kunniamerkkinauhoja. Lisäksi hän mainitsi komennuksen tulleen niin odottamatta, ettei hän ehtinyt muuta kuin lähteä Mikkeliin. Kun viimeinen kutsu saapui, Sippola oli paremmin varustautunut: hän kaatui Mannerheim-risti rinnassaan.

Sippola purkaa yhä muistojaan: ”Saimme läpimurron Akkaharjussa ja katkaisimme radan noin 1,5 kilometrin päässä asemalta ylikäytävän kohdalta. Myös puhelinlangat pantiin poikki. Asemalta tulee kolme vihollista katsomaan, mikä on hätänä. Huomattuaan meidät he palaavat kiireesti takaisin ja räjäyttävät siellä olleen veturin.”

”Vetäydymme metsän reunaan. Seuraavana iltana on meikäläisten tehtävänä vallata muuan kukkula. Ylittäessämme aukeaa saamme näkyviin raskaan Christie P 105 -panssarivaunun. Olemme keskellä aukeaa ja saamme tykin ampumavalmiiksi, toinen tykeistämme on varmistustehtävissä takana. Tankki ampuu, mutta ei näe meitä pölypilven takia. Ammun sen kylkeen ja heitän kasapanoksen alle, mutta rumiluksen vauhti näyttää siitä vain paranevan. Myöhemmin totean, että vain yksi levy on mennyt puhki.”

”Metsänreunassa tulee vastaan ’naarasvaunu’ (varustettu konetuliaseilla). ’Koirasvaunu’ (varustettu tykeillä) on ajanut miinaan. Naarasvaunu tulee meitä kohti… Heitän kuuden kilon kasapanoksen sen alle, mutta jostakin syystä vain kaksi kiloa räjähtää. Heitän uuden 6-kiloisen - räjähdys, vaunu pysähtyy, mutta ampuu vielä vastaan. Ammumme 20-millisellä pst-kiväärillä vaunua noin 50 metrin päästä. Ei läpäise. Päinvastoin, vaunu lähtee liikkeelle. Tykki esiin ja tulitakaa-ajo! Kun vaunu on noin 300 metrin päässä, saan osuman. Toinenkin vaunu tulittaa meitä. Vaihdamme tuliasemaa, ja viimeisellä ammuksella saan täysosuman. Myös naapuritykkimme tuhosi vaunun, joka paloi iloisesti.”

”Seuraavana aamuna saapuu paikalle jälleen kaksi Christie-vaunua, jotka tulittavat meitä. Ammumme 50-60 kranaattia, ja luulin vaunun jo tuhoutuneen. Lopulta tuhosin toisen kasapanoksella, ja toinenkin tuhottiin."

Ansioita

Kuten edellä on käynyt ilmi, Sippola tuhosi tovereineen joukon vihollisvaunuja kasapanoksilla ja tykeillä. Eipä siis ihme, että jo 9.9.1941 JR 28:n komentaja esitti Sippolalle Mannerheim-ristiä hänen tuhottuaan Akkaharjun - Mikrilän taisteluissa kuusi panssarivaunua ja kuusi katettua konekivääripesäkettä 2.-7.8.1941. Esitys meni kyllä päämajaan, mutta se ”jäädytettiin” lähes vuodeksi!

Sota kulki kulkuaan. Kullervo Sippola panssarintorjuntajoukkueineen taisteli halki Karjalan kannaksen aina Ohtan lohkolle asti. Sitten alkoi asemasota. Asemien edessä oli koko aluetta hallitseva kukkula, jonka Sippola valloitti. Kukkulan tukikohtaa alettiin kutsua ”Polaksi” valtaajansa mukaan.

Asemasodan aikana Sippola nähtiin tykkeineen usein edessä. Hän tulitti muun muassa niin sanottua Ojasen bunkkeria tarkasti ampuma-aukosta sisään, minkä ansiosta iskuosasto tuhosi kiusallisen bunkkerin.

Lopulta ylipäällikkö katsoi Sippolan ansiot niin suuriksi, että nimitti hänet Mannerheimristin ritariksi n:o 86/31.8.1942. Hänet ylennettiin luutnantiksi 16.9.1942.

Kesällä 1942 Sippola tiedettiin keksijäksi, joka irrotettiin etulinjan tehtävistä ja siirrettiin 2.Divisioonan esikunnan kirjoihin. Ei hän jäänyt kuitenkaan istumaan esikuntaan, vaan perusti Siiranmäen sivukylään tehtaan ja sahan, jossa hänellä oli 18 miestä apunaan. Siellä hän kokeili kaikenlaista valmistaen joukoille sivutuotteena muun muassa harjoja. Mutta taistelutoimintaa hän ei jättänyt.

Kullervo Sippola kävi Arkadian yhteislyseota, joka silloin sijaitsi Helsingin keskustassa Kansakoulukadun varrella. Nyt koulu on muuttanut Nurmijärven Klaukkalaan, niin myös Sippolan muistolaatta. Kuva: Olli Vuorio/Tapio Skogin kokoelmat.

Viimeinen taistelu

Puna-armeijan aloitettua suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella 10.6.1944 taistelut lähestyivät jo parin päivän kuluttua. Siiranmäkeä. ”Teollisuuslaitoksen” päivät olivat luetut. Sippolan viimeinen kirje oli päivätty Siiranmäessä 11.6. ja tavoitti omaiset 13.6. Siinä on vain lyhyt teksti: ”Sahaa ei enää ole. Voin hyvin. Kullervo.”
Vastaanottajat huokaisivat helpotuksesta, Kullervo elää. Ei tiedetty, että ritari oli kohdannut matkansa pään 13.6.1944. Siitä kertoo aseveli, luutnantti Veli Virkkunen: ”Olin viemässä Sippolaa tiedustelemaan tukikohtaa Siiranmäessä. Olimme Siiranmäen tienhaarasta sata metriä itään valmistautumassa kärrytien ylitykseen. Lähtiessään Sippola sanoi, että kenelläkään ei käy pahemmin kuin on sallittu. Kun Sippola pääsi ylös tielle, vihollisen luoti osui hänen rintaansa suistaen hänen taisteluhautaan.”

Virkkunen otti putoavan ritarin vastaan todeten hänen kuolleeksi. Tämä tapahtui 13.6. ennen puolta päivää. Sippola ei siis joutunut kokemaan iltapäivällä alkanutta Siiranmäen suurtaistelua, vaan hänet haudattiin aluksi Luumäelle ja lopullisesti 19.8. Hietaniemen sankarihautaan.

Muisto

Panssarintorjuntamies, keksijä Kullervo Sippola oli sulkeutunut persoona. Hän ei aina avautunut edes läheisimmilleen. Hänestä on sanottu, että hän oli huumorintajuinen, hyväntahtoinen ja ajatteli aina jotakin uutta. On myös todettu, että hän oli vaatimaton ja mielellään antoi tunnustuksen aseveljilleen. Tähän seikkaan kiinnitti huomiota tunnettu taistelulentäjä Joppe Karhunen, joka 15.9.1942 oli niin ikään Mikkelissä vastaanottamassa Marskin ristiä. Esimiehet näkivät hänessä erittäin rohkean ja oma-aloitteisen panssarintorjuntajohtajan.
Sippola oli ihminen. Kerrottakoon, että kunniamerkin ohella ritareille myönnettiin 50 000 markan palkkio. Se oli siihen aikaan suuri raha, jolla olisi voinut hankkia vaikka pienen talon. Muuan Sippolan taistelijoista, ison perheen isä, oli suurissa taloudellisissa vaikeuksissa sodan vuoksi. Kullervo Sippola ratkaisi asian antamalla suurimman osan saamastaan rahasta vaikeuksissa olevalle aseveljelleen.

Runoilija on sanonut: ”Parhaimmat meistä ovat kuolleet…” Kullervo Sippolasta on jäänyt vain muisto jäljelle, mutta tuo muisto on hänen ystävilleen ja läheisilleen kaunis ja valoisa.



Laukaus kuin piiskansivallus, helppo ladata, suunnata ja työntää tuliasemaan. Tästä venäläinen 45-millinen panssarintorjuntatykki 45 K 32 lienee saanut ”piiskatykin” nimen ja maineen. Se oli talvisodan tehokkain panssarintorjunta- ja suorasuuntausase, jota saatiin sotasaaliiksi 123 kappaletta. Tykkiä käytettiin läpi koko jatkosodan, joskin tehokkaampia panssarinpuhkojia oli jo rintamilla. ”Neljävitonen” läpäisi 45-50 millimetriä panssaria. Tulinopeus oli 15-25 laukausta minuutissa ja paino 460 kiloa

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset