Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Tietopankki

Eri ryhmien veteraanien kertomuksia

- Sotalapseksi Tanskaan

Anna-Liisa Pentinmikko


Syksyllä 1941 lähdimme sotalapsiksi Tanskaan. Matkamme alkoi Kurikan asemalta. Kotoa lähtiessäni vilkaisin vielä taakseni: sinne jäi pieni harmaa mökki, rappusilla vilkutti Kerttu-sisar. Tuntui niin ihanalta, kun olimme saaneet uudet vaatteet matkaa varten. Asemalla meitä oli 14 lasta laput kaulassa. junaan noustessani kuulin äidin hätääntyneen huudon: "Liisa, pirä mukuloosta huolta!" Sisareni oli neljä, veljeni kaksi ja minä yhdeksän vuotta. Yritin täyttää äidin pyynnön huolehtimalla pienemmistä. Laivassa innostuin pesemään monen muunkin lapsen pyllyt, joten oli siinä lotilla ihmettelemistä.

Kööpenhaminaan päästyämme olimme muutaman päivän lastenko­dissa, jossa meillä oli lääkärintarkastus. Sieltä meitä sitten alettiin jakaa eri puolille Tanskaa. Olimme siinä ryhmässä, jotka lähetettiin Möenin saarel­le. Meille löytyi kodit Stegen kaupungista. Sisareni pääsi tuomari Pederse­nille, veljeni värikauppias Jensenille. Minä sain kodin Stegen pappilasta. Asuimme kaikki lähekkäin, joten näimme toisiamme usein. Heti rupesin kirjoittamaan kuulumisiani äidille: "Kyllä täällä on hyvä olla, olen saanut jo omenan ja nenäliinan." Paljon oli oppimista, elämä poikkesi täysin kotioloista. Pian me kuitenkin mukauduimme uuteen elämään.

Heti seuraavan vuoden alusta aloitin koulun. Ensimmäisenä koulupäi­vänä opettaja toi jokaisen oppilaan eteeni ja minun piti sanoa opettajan pe­rässä heidän nimensä. Tietenkin lausuin ne täysin väärin, joten koko luok­ka ratkesi nauruun. Kävin kasvattivanhempieni kanssa usein kirkossa ja pi­tämässä seuroja vanhainkodeissa, joista löysin paljon uusia ystäviä. Iltaisin tuli välillä ikävä ja haikea olo, mutta Suomen koti oli kuin kaukainen uni.

Viimein tuli tieto, että lapsia lähetetään takaisin Suomeen, vaikka olo­suhteet olivatkin huonot kotimaassa. Vaikeata oli oppia puutteeseen, mut­ta äidin ja isän rakkaus voitti kaikki vaikeudet. Suomen kieli oli vajavaista, joten puhuttiin mitä osattiin. Opettajilla oli ongelma, kun meitä tuli sekä Ruotsista että Tanskasta. Meidän annettiin ymmärtää, että nyt loppuu vie­raat kielet, taikka teidät piiskataan. Oppimisen kautta tuli suomenkieli ta­kaisin.

Me tytöt kotiuduimme, mutta veljemme jäi kokonaan Tanskanmaalle. Kasvatusvanhemmat eivät luopuneet hänestä.

Ilolla muistan sotalapsuusaikaani ja ilolla olen säilyttänyt tanskankielen.


--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset