Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Tietopankki

Eri ryhmien veteraanien kertomuksia

- Sotavankina

Aimo Levola

 

Meitä oli vähän jäljellä Äyräpäässä, Vuosalmen taistelujen sillanpääasemassa. Vihollinen jatkoi hyökkäystään kahden divisioonan voimin. Olimme luovuttaneet asemamme ja odotimme kuljetusta Vuoksen yli, mutta sitä ei tullut. Oli kuudes heinäkuuta 1944 kello 2.30. Aurinko nousi punaisena kehänä. Syvä kaipaus kotiin valtasi mieleni, kun tunsin tilanteen toivottomuuden. Meillä ei ollut jäljellä ainoatakaan patruunaa konepistooliemme lippaissa.

Istuin toverini kanssa kuopan pohjalla odottaen, mitä tuleman pitää. Käsikranaatista haavoittunutta jalkaani särki ja saappaassa oli viljalti verta. Viisi vanjaa ilmestyi eteemme konepistoolit meihin suunnattuina. Käskyn saatuamme nousimme seisomaan ja sitten seurasi tarkastus. Menetin kelloni ja kaiken muun ottamisen arvoisen. Sitten marssimme kolme kilometriä rykmentin komentopaikalle. Olimme väsyneitä ja nälissämme: kolme vuorokautta ilman ruokaa ja lepoa.

Vedin saappaan jalastani ja repäisin auki ensiapusiteen. Käteni eivät totelleet ja päätäni huimasi. Silloin saapui sotilaspukuinen naislääkäri avuksi, omasta halustaan vai käskystä, sitä en tietänyt. Marssi jatkui nyt auringon helteessä kaksi peninkulmaa. Tippa vettä olisi ollut suuren omaisuuden arvoinen.

Iltapuolella saavuimme Heinjoelle. Minut vietiin kuulusteltavaksi kahden sotilaan saattamana. Suomea puhuva yliluutnantti tarjosi tupakan ja alkoi henkevästi keskustella sodasta. Kun hän luuli saavuttaneensa luottamukseni, hän levitti eteeni kartan ja kyseli tykistöpatterimme sijaintipaikkaa. Sotilasvalani muistaen vastasin, etten tiennyt. Kuulustelija muutti hetkessä tyyliään, ojensi pistoolin ohimooni ja karjaisi: ”Kerro, senkin Hitlerin ja Mannerheimin koplan lahtari!”

Punaupseeri otti jälleen lempeämmän menettelyn, pyysi anteeksi kiivastumistaan ja jatkoi kyselyään aina välillä kuitenkin uhkaillen. Kun en puhunut, minut vietiin käsiraudoissa saunaan ja ilmoitettiin, että jos en aamulla puhuisi, minut ammuttaisiin. Kun tietoja ei saatu irti, minut vietiin toisen vangin kanssa navetan kivijalan viereen, käännytettiin seinään päin ja ampujille komennettiin latausote. Vielä kerran tuli kysymys: "Puhutteko?” Emme vastanneet, mutta odotettua laukausta ei kuulunutkaan. Meidät vietiin nyt toisten joukkoon, annettiin noin 300 grammaa leipää ja palanen hyvin suolaista turskaa.

Jatkoimme marssia koko päivän. Saimme kerran vettä ja illalla vähän leipää. Vietimme Kyyrölässä kolme vuorokautta piikkilangalla ympäröidyssä navetassa ja meiltä ajettiin tukka pois. Matka jatkui ensin marssien ja sitten junassa Leningradiin, jossa sain puhtaat siteet jalkaani ja jotakin salvaa. Sieltä meidät vietiin lähelle Narvaa ja parin viikon kuluttua alkoi kymmenen päivää kestänyt matka Keski-Venäjälle. Olimme heikossa kunnossa, sillä saimme vain vähän kuivaa leipää ja vettä. Pyörtymiskohtauksia sattui useita.

Uudella paikkakunnalla jouduin kirvesmiesryhmään, joka käsitti 20 suomalaista ja saman verran saksalaisia. Työnjohtajana oli nuori nainen, ja kun ymmärsin mittausasioista, pääsin hänen avustajakseen. Kuukauden kuluttua sairastuin kurkkumätään. Ehdin jo olla puolen päivän ajan tajuttomanakin, mutta toivuin saksalaisen lääkärin hoidossa.

Toipilaana ollessani sain kuulla aselevosta, ja toivo Suomeen pääsystä heräsi. Valitettavasti minuun tarttui punatautia muistuttava vatsasairaus, johon kuoli satoja sotavankeja. Selvisin sentään hengissä. Nyt jouduimme matkaamaan Moskovaan ja siitä 300 kilometriä kaakkoon päätyen kuitenkin vallan toiseen suuntaan Volgan alkujuoksulle. Siellä oli leirissä 3000 miestä, joista puolet suomalaisia. Tehtävänä oli nostaa joesta uittotukkeja. Ruoka annosteltiin ämpäristä kuppeihin tai säilykepurkkeihin. Ilta-askareet toimitettiin pärevalkealla. Vartijamme halusivat meidän laulavan suomalaisia lauluja, mutta kun olisimme ennen nukkumaan menoa veisanneet virren, sitä ei sallittu, koska ainoa usko ja autuus oli Stalin.

Lopulta tuli tieto pääsystämme Suomeen. 20. marraskuuta nousimme junaan. Oli pakkanen ja paleli, mutta tietoisuus kotiin pääsemisestä lämmitti. Junan pysähtyessä rajaviivalla en voinut sanoin kuvata sitä iloa, kun sain astua kotimaan kamaralle.

Tahtoisin lopuksi omistaa pari sanaa niille, jotka eivät koskaan palanneet. Te kaikki olitte miehisen miehen ja sankarimiehen esikuvia. Teidän urheat hahmonne liittyvät ylväinä korkokuvina vapautemme patsaaseen. Teidän osanne oli antaa henkenne Suomen ja Karjalan puolesta. Siitä on synnyinmaa virittävä Teille ikuisen kiitoksen.

Kertoja Aimo Levola syntyi Valkjärvellä, astui 18-vuotiaana palvelukseen lokakuussa 1942 ja seuraavan vuoden lokakuussa siirrettiin JR 7:n II pataljoonaan. Kun Äyräpään sillanpääasemasta ei saatu järjestettyä kuljetusta Vuoksen yli, hän joutui haavoittuneena siellä vangiksi 6.7.1944.

 

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset