Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Tietopankki

Eri ryhmien veteraanien kertomuksia

- Kolmas tie

Teksti: Juha-Matti Martikainen, Swen-Alexander Isen haastattelu

 

Yhä edelleen kuulee Suomenlahden etelärannalta tulkintoja, joiden mukaan Virolla ja virolaisilla ei toisen maailmansodan vuosina ollut vaihtoehtoja kahden miehittäjävallan puristuksessa. Ensin tuli puna-armeija, sitten saksalaiset ja lopulta jälleen neuvostojoukot. Tähän asiaintilaan oli kansan alistuttava. Ja kuitenkin: 3 500 virolaisnuorukaista löysi vaihtoehdon vaihtoehdottomuudelle. He eivät halunneet alistua miehittäjien vaatimuksiin vaan tahtoivat taistella tärkeäksi kokemiensa arvojen ja vapaan Viron puolesta.

Vaihtoehto oli ”Viron jääkärien” tie Suomeen. Lähdettiin hankkimaan sotilaskoulutus ja tien päässä nähtiin päämäärä: aseellinen taistelu kotimaan miehittäjiä vastaan. Miehitetyssä Virossa valinta kolmannen tien kulkemisesta saattoi isänmaalliselle nuorukaiselle olla helppo. Tuskin kukaan Suomeen lähtijöistä osasi kuitenkaan aavistaa, kuinka pitkäksi ja tuskalliseksi tämän tien kulkeminen useimmille heistä muodostuisi.


Swen-Alexander Ise (s. 24.8.1923) palveli vuosina 1941-1943 virolaisissa ja saksalaisissa joukko-osastoissa ja opiskeltuaan Tallinnan Teknillisessä Korkeakoulussa siirtyi keväällä 1943 Suomeen. Ise palveli vapaaehtoisena III/JR 47:ssä, osallistui sotatoimiin Rajajoella syyskuusta 1943 seuraavan vuoden helmikuuhun. Hän kävi reserviupseerikurssin ja ylennettiin vänrikiksi 31.7.1944. Seuraavat elämänvaiheet ovat lyhyesti tämän haastattelun päätöksessä. Hän on mies, jolle kohtalo oli valinnut tehtävän, hän kuuluu niihin, joista vain yksi sadasta selviytyi.

Tekniikan ylioppilas Swen-Alexander Iselle kolmannen tien valinta merkitsi vuodesta 1943 aina viisikymmentäluvun loppuun saakka jatkunutta vaellusta, kunnes miehen askeleet jälleen tapasivat kotimaan kamaran ja kotikaupungin Tallinnan kadut.

Soudellen sotaan

Vajaa kaksi vuotta saksalaismiehitystä, ja virolaisten mitta oli täysi. Yhtenä monista lähtijäryhmistä neljäntoista nuoren miehen joukko oli kokoontunut toukokuussa 1943 sovitulle paikalle Kolga-lahden rantaan. Kalastajavene, jolla miehet pyrkivät Suomenlahden pohjoisrannalle, joutui jo matkan alkajaisiksi piiloutumaan Malusin luotojen suojiin.

Saksalaisten tiukka meripartiointi pakotti miehittäjäarmeijaa pakoilevat nuoret valitsemaan tarkoin ajankohdan, jolloin Suomenlahden ylittäminen olisi mahdollista. Suomen rannikko vastaanotti virolaisryhmän vasta neljän vuorokauden vaiherikkaan meriseikkailun jälkeen.

Turun kautta rintamalle

Vapaaehtoisesti Suomen armeijaan ilmoittautuvien vastaanottokeskus oli sitten sodan alkamisen saanut siirron Helsingistä Turkuun.

Swen-Alexander Ise kumppaneineen totesivat kuitenkin jo kohta olevansa paluumatkalla Turusta suunnan ollessa kohti itää.

Matka vei Kannakselle, Raivolan Jalkalaan. Täällä marsalkan sisarenpojan, majuri Gripenbergin johtama III/JR 47 tuli olemaan virolaispoikien opintie Suomen harmaaseen.

Swen-Alexander Iselle se merkitsi kiväärimokkerin asemaa 9.Komppanian ensimmäisessä joukkueessa.

Rintamakokemusta saatiin vastuualueella Rautatien lohkolla, jossa Sormenkärjen tukikohta tuli virolaissotureille tutuksi. Sotaa opittiin kantapään kautta syksystä 1943 aina helmikuuhun 1944, jolloin Iselle kävi käsky aliupseerikoulutukseen. Suomen-poikien au-kurssitus tapahtui Jalkalassa.

 Ylioppilaana Swen-Alexander Ise valittiin jatkamaan suoraan Reserviupseerikoulun virolaiskurssille, jonka kouluttaminen alkoi Taavetin Kivijärvellä. ”Viron jääkärit” saivat sitä, mitä olivat tulleet hakemaankin: suomalaisin opein ja kokemuksin annettua jalkaväkijoukkojen johtamiskoulutusta. Kivijärveltä virolainen upseerikurssi siirrettiin Niinisaloon, missä se pöllytti koulutuskeskuksen kankaita ja kulutti luentotilojen penkkejä alkukesän 1944.

Virolaiskurssi lomittui 58. ja 59. RUK-kurssien väliin siten, että he aloittivat Niinisalossa 58. kurssin lopetellessa ja jatkoivat kuukauden päivät rinnan 59. kurssin kanssa. Kurssitunnuksessa virolaisilla oli numeron sijasta tyylitelty E-kirjain.

 

Siviilimies ja ylikersantti ovat asettuneet kameran eteen Sormi-tukikohdassa Rajajoella elokuussa 1943. Asemasodan rauha vallitsee Suomenlahden rannikkolohkolla Er.P 20:n tukikohdassa. Se tökkäytyi sormen tavoin vihollisen puolelle karttakuvassa. Hiekkamaastoon kaivetun tukikohdan taisteluhaudat oli vahvistettu vitsakimpuin. Tähystykselle alttiisiin kohtiin oli rakennettu risuista tai pahvista katokset. Tykistötulituksessa asemat sortuivat lähes täysin. Sormen miehitystä olivat vahvistamassa myös veljeskansan taistelijat JR 200:sta.

 Sota-ajan ”värikkäät” taudit

Upseerioppilas Isen RUK ei sujunut aivan suunnitelmien mukaan. Kurssin lähetessä loppuaan koulutuskeskuksen terveystilanne alkoi olla huolestuttava. Heikosta ruokatilanteesta ja puutteellisesta hygieniasta johtuen sellaiset ”värikkäät” sairaudet kuin kelta- ja punatauti harvensivat oppilasrivistöä. A-tyypin hepatiittitartunta vei myös Swen-Alexander Isen sotasairaalaan potemaan maksatulehdusta.
Jatkosodan lähestyessä loppuaan virolaisvapaaehtoiset muodostivat oman rykmenttinsä (JR 200), joka lakkautettiin elokuussa 1944. Miehet saivat valita, kumman lahden ylittäisivät; Suomen- vai Pohjanlahden, palatako Viroon vai loikata Ruotsiin. Suurin osa tahtoi kotimaahan päämääränään taistelu ”Viron kunniaksi ja tulevaisuuden takeeksi”, niin kuin rykmentin tunnukseen ommeltu kunnialause velvoitti. 
Swen-Alexander Ise oli myös päättänyt palata kotimaahansa. Malminkartanossa sijainneesta virolaisten kotiuttamiskeskuksesta tuli toipilaan seuraava tavoite.

Rohkea rokan syö

Malminkartanossa Ise kohtasi vanhemman ikäluokan upseeritovereitaan, jotka kotiuttamista organisoimaan määrättyinä ottivat sairaalasta palaavan vänrikin huostaansa. Miehissä päätettiin syödä kunnon lähtöateria. Torstain ruokalista oli tuttu, hernekeitto ja pannarit. Rasvainen rokka ja maistuvat pannukakut olivat kuitenkin toipilaan elimistölle liikaa. Kohta ruokailtuaan Swen-Alexander Isen kasvot muistuttivat väriltään hänen suurella mielihalulla lusikoimaansa hernevelliä.

Suomenlahden ylityksen sijasta miehellä oli edessään väkinäinen paluumatka Porin kaupungintalolla sijainneeseen sotilassairaalaan. Nykyisen kaupunginjohtajan virkahuoneessa sijainneessa upseerisairaalan osastolla Ise joutui viettämään aikaansa aina marraskuun puoliväliin saakka.

Tänä aikana maailma sairaalan ulkopuolella muuttui täysin. Suomi solmi välirauhan, kotimaa oli jälleen puna-armeijan miehittämä ja viimein tervehtyneellä virolaisvapaaehtoisella oli edessään uusien valintojen aika. Mieli paloi kotiin. Paluu vain ei enää ollut järkevän riskinoton tai mahdollisuuksien rajoissa.

Opiskelemaan

Swen-Alexander Ise palasi Helsinkiin. Paikka missä päänsä kallistaa löytyi aina jonkun ystävän tai tuttavan luota. Ahdistavasta tilanteesta huolimatta mies oli päättänyt asettua Suomeen. Tallinnassa kesken jääneet tekniikan opiskelut hän aikoi suorittaa loppuun hakemalla Teknilliseen korkeakouluun Helsingissä.

”Kirjaton, karjaton mies” joutui elämään Helsingissä huomaamatonta arkea, samalla kun oli kuitenkin pakko etsiä elämisen ja opiskelun mahdollistavaa toimeentuloa. Tähän mennessä kaikki oli hyvin, tauti takana ja sota kaukana. Kohtalo oli ollut lempeä.

Syksyllä 1947, Pariisin rauhan vuonna, Ise opiskeli Teknillisessä korkeakoulussa. Hän oli jo useasti saamiensa vihjeiden perusteella välttänyt puna-Valpon pitkän kouran, mutta se pääsi lopulta yllättämään. Viidestoista lokakuuta toimeenpannussa lähes summittaisessa joukkopidätyksessä Valpon haaviin jäi Swen-Alexander Isen lisäksi kaikkiaan 64 ihmistä, isänmaanpettureita, sotarikollisia ynnä muita järjestelmän vastustajia, niin kuin kiinniotettuja luokiteltiin.

JR 200:n upseerioppilaita kurssi 58/59 V Joukkueesta Niinisalossa kesällä 1944 suomalaisveljiensä seurassa. Vasemmalta Veikka Takala, Heino Källo, Osmo Koskinen, Mart Oja ja K. Kadak.

Suomen kiitos?
Kolme ja puoli kuukautta Valpo kävi pidättämästään ”epäaineksesta” poliittista kauppaa. Lopputuloksena oli, että 35 henkilöä jouduttiin vapauttamaan. Haaviin jääneistä Suomen armeijassa palvelleet 14 virolaisvapaaehtoista saivat kuitenkin todeta sen karun tosiseikan, että Valpon Pariisin rauhansopimuksen tulkinta teki heistä sotarikollisia. He eivät näin ollen kuuluneet vapautettujen joukkoon. Suomen-pojista Swen Isen lisäksi saman kohtalon koki muun muassa JR 200:ssa palvellut virolaispappi Paul Saar.

He olivat vapaaehtoisesti asettaneet henkensä alttiiksi Suomen vapauden puolesta. Valpo kiitti virolaisia ryhtymällä toimiin heidän lähettämiseen Neuvostoliittoon ja siellä edelleen rankaistavaksi.
Pakoyritys

Swen-Alexander Iselle tulivat pidätysaikana tutuiksi Ratakadun kuulustelutekniikka samoin kuin Katajanokan ”sotasyyllisten korkeakoulun” ilmapiirikin. Tekaistuja syytöksiä vastaan hän vastaili Ratakadulla ja vietti muun ajan Katajanokalla, sellinaapureinaan muiden muassa kenraali K. L. Oesch.

Lieneekö Valpon hulppea Dodge ollut suurempien rikollisten kuljetuspuuhissa, kun Swen Iseä eräänä aamuna haettiin kuulusteluihin poikkeuksellisesti pikkuruisella Renaultilla? Vangin rutiineihin jo tottuneelle ajopelin vaihtuminen merkitsi ajatusten sähköistymistä. Pakoa hän oli kaavaillut aiemminkin, mutta kahden romuluisen ”etsivän” väliin Dodge-limousinen takapenkille sullottuna hän ei ollut saanut pienintäkään mahdollisuutta pakoon. Mutta nyt? Vartijoita oli kuljettajan lisäksi vain kaksi: yksi edessä ja toinen vieruskumppanina takapenkillä. Tärkeintä oli kuitenkin se, että Swenin oikea olka nojasi oveen ja kahva oli käden ulottuvilla!

Kuin tilauksesta, kääntyvä raitiotievaunu pakotti vankikuljetuksen Kauppatorin kohdalla seisahtumaan. Salamana Swen tyrkkäsi käsissään olleen varustenyytin vierustoverinsa syliin, avasi oven ja ampaisi toriväen joukkoon!

Perään ammuttu lippaallinen vauhditti pakoon pyrkivän juoksua kohti Senaatintoria. Swen-Alexander Isellä oli tavoite: hänen tuli ehtiä kaupungin poliisilaitokselle ystävänsä komisario Lalli Pankon suojiin. Pyrähdys kolme neljäsosaa korttelia ympäri ja poliisilaitoksen ovesta sisään. Päivystäjä kertoi Pankon olevan paikalla. Rynnistys rappusiin, vauhdilla kohti toista kerrosta ja… Poliisilaitoksen ulko-ovi kolisi jälleen.


Suomen marsalkan hieno tervehdys koristaa JR 200 vieraskirjan sivua. Kuva: Suomen Sotaveteraanien Viron Yhdistys.

 

Takaa-ajajat olivat saavuttaneet hänet. Swen ei halunnut harmeja komisarioystävälleen vaan pyörsi takaisin aulaan, ja keskeytynyt vankikuljetus voitiin saattaa loppuun.

Orient Express

Valpon idän-pikajuna seisoi Pasilan tavara-asemalla. Suomesta luovutettavaksi määrätyt ”sotarikolliset” lastattiin vankivaunuun, ja Swen-Alexander Isen kolmas tie jatkui rautateitse yli Suomen itärajan. Luovutettujen kuulustelut käynnistyivät Viipurissa, jatkuivat Leningradissa ja päättyivät Tallinnassa. Jokainen tuomioistuin rankaisi Swen Iseä raskaimman jälkeen. Aluksi jokainen ”oikeusistuin” langetti hänelle kuolemantuomion. Kun tämä rangaistus Stalinin armosta poistettiin, hän sai jokaiselta tuomioistuimelta 25 vuotta Siperiaa eli tuomiot yhdistettynä 75 vuotta pakkotyötä. Lisäksi hän sai kymmenen vuoden kiellon saapua isänmaahansa ja mikäli tämä joskus onnistuisi, tulijaa odottaisi vielä kymmenen vuoden lainsuojattomuus, kansalaisluottamuksen puute.

Miehen kolmas tie jatkui kohti Siperiaa, ja aikanaan Swen löysi itsensä pakkotöistä Norilskin kaivoksilta. Aivan tämä ei ollut nuoren isänmaanystävän mielessä, kun hän tovereineen lähti hakemaan sotilaskoulutusta Suomesta. Jos Siperian pakkasissa kaivosalueen rakennusmiehistöön kuulunut Ise joskus kirosikin Suomen sodanjälkeiset valtaapitävät ja heidän politiikkansa, ei mies sitä kuitenkaan koskaan ole julkisesti myöntänyt.

Siperia opettaa - vaikka japanin kielen

Jotta Swen-Alexander Isen kolmannesta tiestä tulisi täydellinen, on yhdeksi tienviitaksi vielä liitettävä vakoilijoita metsästävä erikoistuomioistuin. Tällainen instanssi Norilskissa kykeni tekemään virolaisesta ”amerikkalaisten kätyrin” ja ”jenkkien kanssa lentokoneella pakoa suunnittelevan huippurikollinsen”. Mielettömät väitteet menivät läpi. Vankilaa johtanut majuri sai ylennyksensä, ja Isen tie johti Neuvostoliiton tarkimmin vartioituun vankileiriin Krasnojarskin alueelle lähellä Iskutskia sijaitsevaan Alexandrowskin kylään.

”Itseään paremmassa seurassa”, yhdessä Japanin Moskovan-lähetystön sihteerin, kenraalin arvoisen ruhtinaan, saksalaisen everstin ja neuvostoliittolaisten Solovetskin vankilasaarelta tänne siirrettyjen korkeitten upseerien kanssa Suomen armeijan virolainen vänrikki ja ”sotarikollinen” Swen.Alexander Ise kärsi rangaistustaan aina Stalinin kuolemaan saakka.

Erittäin tiukan kurin vankila ei juuri suonut oikeuksia tai yksityisyyttä. Puolen tunnin päivittäinen marssi suljetulla pihalla antoi kuitenkin mahdollisuuden tutustua vankitovereihin. Ise oli tietoisesti valinnut optimismin selviytymiskeinokseen. Keskustelunpätkät hän otti opiskeluna --jopa niin, että japanilaisen lähetystösihteerin kanssa syntyi opettaja-oppilassuhde oppiaineen ollessa japanin kieli.

Kun ”Isä aurinkoisen” kuolema sitten toi lempeämmät tuulet Neuvostoliittoon ja kun tuo henkäys hetken ehti tuntua jopa jättivaltion syrjäisimmissäkin vankiloukoissa, tuli Swen-Alexander Ise kysyneeksi oman rangaistuksensa perään.

Ja jälleen oli kohtalolla yllätys hänen varalleen. Eräänä päivänä vuonna 1959 mies totesi olevansa armahdettu ja vapaa! Tieto tuli niin yllättäen, että häntä jopa hieman harmitti, kun oli pakko heittää hyvin edenneet japanin kielen alkeisopinnot.

Rivissä jälleen

”Viron kunniaksi ja tulevaisuuden takeeksi!” Historian isopyörän pyörähdys tuli vääjäämättömästi osoittamaan Suomen-poikien tunnuslauseen muuttuvan todeksi. Kolmannen tien valinneet nuorukaiset olivat saaneet jo harmaata ohimoilleen, kun heidän esimerkkinsä kantoi kauneimman hedelmän. Viro hankki ja sai takaisin valtiollisen itsenäisyytensä.

Kenet me tapaammekaan eversti Matti Lukkarin lähimpänä apuna hänen konsultoidessaan itsenäisen Viron omien puolustusvoimien rakentamista? Swen-Alexander Isen kolmas tie ei ollut vielä loppuun kuljettu. Vanha, kovia kokenut sotaratsu oli rivissä jälleen, ja on yhä tätä kirjoitettaessa, nyt itsenäisen Viron puolustusvoimien pääesikunnassa everstiluutnanttina. Kehä on sulkeutunut. ”Viron jääkäri” on tehtävässä, mihin hän kesän lopulla 1943 lähti oppia hakemaan.

1997 tasavallan presidentti Martti Ahtisaari myönsi ulkomaille sotien jälkeen ensimmäiset 4. luokan vapaudenristit.

Ritarikunnan komentaja, kenraali Jaakko Valtanen kiinnitti ristit Suomen Sotaveteraaniliiton Eestin osaston kunniapuheenjohtajaan Swen-Alexander Isen sekä järjestön puheenjohtajan Raul Kuutman rintaan.

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset