Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Tietopankki

Minä ja Mustini talvisodassa

Nelijalkaiset taistelutoverit olivat suomalaisen sotilaan alinomaisen huolenpidon kohteena

Nestori Kirkola

 

Elettiin syksyä 1939. Lännessä oli alkanut suuri voimainmittely, jonka mainingit pian saatiin tuntea täälläkin. Varovaisuustoimenpiteisiin oli ryhdyttävä, ja reserviläisiä kutsuttiin "ylimääräisiin kertausharjoituksiin". Minäkin muiden mukana painuin joukkojen kokoontumispaikalle ja sain määräyksen hevosmieheksi. Vaikka olinkin silloin .muun ammatin harjoittaja, ajohomma ei ollut minulle vieras, koska nuoruudessani olin tehnyt maatyötä, siis ajanut hevostakin. Miksi minut hevosmieheksi määrättiin, johtui ehkä siitä, että olin asevelvoIlisuusaikanani ollut hevosmiehenä ja tämä palvelus oli passiin merkitty. Päivät kuluivat verkalleen valmisteluissa painostavan mielialan vallitessa. Jaettiin varusteita ja kiväärikin - jotain erityistä oli siis varmasti tekeillä, arvelin. Olimme majoitettuna Turussa Raunistulan kansakoululle, jossa nukuimme lattialla.

Kun olin saanut varusteeni, näytettiin minulle eräät täyteen lastatut rattaat ja sanottiin, että minä saan ryhtyä niitä ajelemaan. Samalla käskettiin pitämään huoli siitä, etteivät kuormassa olevat tavarat katoa. Sitten menin erään sotilaan kanssa kaupungin ulkopuolella olevaan männikköön, jossa oli puihin sidottuna suuri määrä hevosia tallivahtien hoidettavana. Minulle määrättiin silloin, lokakuun 14. päivänä, hevonen, joka ei ollut vielä kenenkään nimissä. Oli ihme, että tämä hyväksi osoittautuva hevonen oli jäänyt ilman ajomiestä. Otin hevosen nimiini ja aloin hoitaa sitä niin hyvin kuin näissä oloissa oli mahdollista. Hevonen oli iso ja lauhkea, kiiltävänmusta tamma. Sen nimi oli Pirkko vaikka koko ajan puhunkin vaan "Mustistani".

Se oli kotoisin Nousiaisista ja syntynyt v. 1925. Korkeus oli 156 cm. Meidän välillemme syntyi pian 6 kuukautta kestävä mitä parhain toveruus, Kun menin kasarmille, alettiin yhä enemmän puhua lähdöstä jonnekin. Illalla luennoilla kuulimme, että ensi yönä jo lähdetään junalla matkalle. Arvasimme heti, että rajalle mennään, mutta paikkakuntaa emme uskaltaneet kysyä. Annettiin määräys, että kello 21 aikaan tuli kaikkien olla valmiina koulun pihalla hevoset valjastettuina. Kun menimme hevosia hakemaan, oli toisilla lyhdyt, mutta en huomannut mennä heidän kanssaan ja pimeässä en osannutkaan mennä hevostarhaan, mainittuun männikköön. Aloin hätääntyneenä juosta ja etsiä, ja lopulta löysinkin paikan, jossa Musti yksin minua odotti. Kaikki olisi ollut hyvin, mutta nyt olivat valjaat kadoksissa. Lopulta nekin sentään löytyivät. Kiirehdin koululle ja sain kaikki ajoissa kuntoon. Sitten sitä lähdettiin tuntematonta tulevaisuutta kohden.

Pimennetyssä kaupungissa oli kovasti liikettä, sillä kuormastoa oli paljon. Ihmisiä oli katujen varsilla joukottain menoamme katsomassa. Lastaus rautatievaunuun sujui nopeasti, ja heti kun se oli suoritettu, juna lähti liikkeelle.

Olimme umpivaunussa yhdessä hevosten kanssa. Vaunuun oli tehty pilttuut 8 hevoselle, ja 8 ajomiestä makasi heinien päällä käytävällä. Hevoset potkivat ja näykkivät toisiaan, niin ettei nukkumisesta tahtonut tulla mitään. Asemalla kävimme syömässä kenttäkeittiöistä, ja kannoimme hevosille heiniä ja vettä. Matka kesti mielestämme kauan, mutta vihdoin näimme Viipurin. Olimme silloin varmat siitä, että meidät viedään Kannakselle. Junamme pysähtyikin Kämärän asemalle, jonne se purettiin. Matka jatkui majoituspaikallemme 5 km päähän Summan kylästä, jonne pystytimme teltat.

Elämä kylmänä syksynä alkoi outona täällä Karjalan kannaksella, olihan luminen lokakuu. Teltan pohjalla oli vähän havuja ja selkäreppu pääalustana, ja siinä sitten nukuttiin. Kuinka vähään ihminen elämässään tottuikaan! Saimme olla samassa paikassa sodan syttymiseen asti ja vähitellen aloimme pitää telttaa kotinamme, johon mielellämme painuimme, kun vain oli tilaisuutta. Ahdastakin oli teltassa, niin että kaikkien täytyi maata samalla kyljellä. Kun tuli vartiosta ja meni nukkumaan, ei tahtonut mahtua miesten väliin. Telttaan mahtui kyllä 18 miestä, mutta 20 oli jo liikaa. Teltan keskellä oli kamiina joka "kipinä-mikon" hoitamana aina punoitti kuumuudesta. Nukuttiin vaatteet päällä, mutta tästä huolimatta tuntuivat kuivuneet havut kovilta.

Millaista sitten oli hevostemme elämä ulkona? Hevoset olivat puissa kiinni. Niistä tuli tallivartijoiden pitää huolta ja auttaa pudonneet loimet niiden selkään, jouduin jo ensimmäisenä yönä tähän vartioon. Kun suuri leiri nukkui ja vain vartija valvoi, tuntui kummalta täällä kaukana kotiseudulta. Kotiin pyrkivät ajatukset väkisin siirtymään. Toisena ajatuksen askarteluna oli myös arvelu siitä, mitä tästä tilanteesta seuraa. Tuleeko sota vai saataisiinko pitää rauha, sillä sitä me kovin toivoimme?
Kun olimme olleet samassa paikassa kolme päivää, siirryimme 2 km sivulle valtatiestä lähelle Korpelan taloa, jossa olimme joulukuun puoliväliin asti. Kun teltat oli saatu pystyyn, ryhdyttiin kiireesti rakentamaan havutalleja hevosille. Kaikkien miesten oli määrä olla työssä. Kun hakotalli oli saatu valmiiksi, alettiin rakentaa tallia laudoista. Adventtisunnuntaina rakensimme sitä koko päivän ja naamioimme sen siten, että asetimme kuusia sen katolle.

Esikuntapatterilla, johon kuuluin, oli noin 60 hevosta ja niillä kaikilla oma ajomiehensä. Hevosista oli osa ratsuja. Niiden hoitaminen oli ensin kunnollista, mutta sodan syttyessä se vähitellen huononi ja sodan loppuvaiheessa hevoset saivat kärsiä paljon nälkää ja kylmää.

Esikuntamme sijaitsi 2 km leirialueeltamme, ja minun ja Mustin urakaksi tuli ruoan tuominen keittiöstä tallille. Minulla ei ollut muuta ajotehtävää, joten sain olla vapaa-ajat missä halusin. Pidimme tehtävää tärkeänä ja teimme sen huolellisesti, mutta sattui harmiakin, kun joskus oli ruokaa liian vähän ja joskus se oli huonoa. Meillä oli kuitenkin eräs mieluisa tehtävä, josta saimme kiitosta ja hymyä osaksemme. Toimme esikunnasta kirjeet ja paketit tallille, ja se oli yhtä hauskaa saajalle kuin antajallekin. Näin kuluivat rauhan aikana ruokakuskin päivät omassa touhussaan. "Musti tulee" kuului leirialueelta, kun lähestyimme, ja samassa oli pitkä jono järjestyksessä. Usein tahtoi käydä niin, etten itse saanut mitään suuhuni, kun vasta saapuessani lähdin hakemaan pakkiani ja jäin jonon takapäähän. Lopulta sain sentään luvan antaa pakkini jakajalle jonosta välittämättä. Ehkä sinne joskus tuli joku ylimääräinen sattumakin, niin luulen. Mustikin, joka seisoi hyvin paikallaan jaon aikana, oppi kerjäämisen taidon, sillä se katsoi kauniisti liikuttaen huuliaan, ja jotain se sai suuhunsa yhdeltä ja toiselta. Pahviseen leipälaatikkoon jäi aina myös muruja ja maahan putosi leivänpalasia, jotka kaikki annoin Mustin suuhun. joskus annoin sille sokeripalankin ja sen kieli Iirppui kauan jälkeenpäin.

Suomalainen hevonen, sitkeä, metsissä liikkumaan tottunut ja vähään tyytyväinen, oli miehen luotettavin apulainen.

Läheisessä torpassa oli radio, ja siitä käytiin iltaisin kuulemassa asioiden kehittymistä. Minun sopi päivälläkin joskus panna hevonen kiinni ja poiketa torpan pihalle, sillä sisälle ei mahtunut. Koko pihakin oli täynnä miehiä, jotka tunkivat lähelle ikkunaa paremmin kuullakseen. Arvailtiin tilanteen kehittymistä puolin ja toisin, joko hyvään tulokseen tai sodan syttymiseen. Marraskuun viimeisenä päivänä se sitten ratkesi. Olin tulossa esikunnasta Mustini kanssa astioita viemästä, kun torpan radiosta kuulin, että sota oli alkanut.

Tallille tultuani olivat kaikki totisia ja laittoivat kuormiaan kuntoon, koska oli annettu määräys, että kuormat on oltava valmiina. Viesti- ym. miehiä lähtikin, me muut jäimme paikoillemme joulukuun puoliväliin. Mustiani vaivasi lonkkahalvaus, ja se oli useita kertoja sairastallilla hoidettavana.

Nyt oli elämä aivan toista, sillä lentokoneita liikkui ilmassa satoja, ja niiden surina teki pahaa korville. Aloimme kuulla myös tykkien jyskettä kaukaa ja se läheni uhkaavasti, sillä elettiin viivytystaistelun aikoja. Sitten eräänä päivänä alkoivat omatkin tykkimme puhua ja kun ei sellaista ollut ennen kuullut, tuntui se kummalliselta. Mutta ihmeellisempääkin saimme nähdä ja kuulla, sillä eräänä päivänä lensi kranaatteja ylitsemme ja lähelle leiriämme. Ajattelin Mustiani ja se hirnahteli minut nähdessään. Meistä oli tullut hyvät ystävät, jotka kaipasimme toisiamme.

Esikuntamme muutti tien varrelta korsuunsa, ja ruoan vientimatka lyheni. Kun koneita oli aina ilmassa ja Mustini oli kiiltävän musta, se näkyi hyvin ylöspäin. Tämän vuoksi sidoin lakanan sen selkään, mutta ei se tahtonut siinä pysyä.

Muutimme sitten Marjaniemeen, jossa oli rauhallisempaa. Siellä laitoimme itsellemme hyvän korsun, jossa vietimme joulunkin. Hevoset olivat läheisessä kuusikossa puissa kiinni. Kun pakkasta oli yli 30 astetta ja lunta paljon, hevosillamme oli katkerat oltavat, sillä ruoastakin alkoi olla puutetta. Lähde oli kaukana, ja lentovaaran tähden ei aina voinut mennä niitä juottamaan. Matkat tulenjohtoon, asemakeskukseen ym. olivat pitkiä, ja kun huoltotiellä oli usein tykistötulta, ajettiin kovaa ja hevoset tulivat hikeen. Sitten ne taas pantiin seisomaan puuhun kiinnitettyinä. Juuri tällaisena aikana tarvittiin hyviä hevosmiehiä, jotka todella hoitivat hevostaan. Meitäkin oli niin monenlaisia. Toiset hoitivat hevostansa hyvin, mutta toiset eivät välittäneet niistä mitään.

Marjaniemestä ei minun enää tarvinnut käydä yksin ruokaa viemässä, vaan sain kiväärimiehen mukaani tuolle 10 km pituiselle taipaleelle, jonka lumisten metsien läpi kuljimme reellä. Perillä jaoimme ruoat, kirjeet ja paketit useampaan korsuun ja sitten lähdimme paluurnatkalle. Matka tehtiin öisin. Huoltotie kulki Kultakummun kautta, jota aina häirittiin tykistöllä. Täten ilmaantui aina uusia kuoppia tielle ja sen läheisyyteen. Eräänä sunnuntaina jouduimme ajomies Heinosen kanssa oikeaan keskitykseen. Olimme tulossa Kultakummusta, kun alkoi viheltää. Jätimme Mustin seisomaan tielle ja painuimme läheiseen rotkoon. Aikamme siellä oltuamme tulimme hevosen luokse ja lähdimme ajamaan kovaa vauhtia. Musti oli seisonut koko ajan paikallaan ja odottanut meitä. Kun pääsimme rekeen, se lähti nopeasti juoksemaan. Onnellisesti saavuimme majapaikkaamme.

Matkat alkoivat olla kovin vaarallisia tykistön ja lentohyökkäysten takia. Otimme ne aina kuitenkin tärkeäksi velvollisuudeksemme. Matkan varrella näkyivät tykkien leimahdukset ja jyrinä kuului yhä selvempänä mitä lähemmäksi tulimme, ja valonheittäjien kiilat pyyhkivät taivasta. Kaikki tämä loi unohtumattomia näkyjä, jotka jylhinä ovat vieläkin silmissäni. Tämä oli sitä kovan taistelun aikaa, jota käytiin talvella 1940. Minun kuvaukseni on siitä kuitenkin kovin vajavaista, mutta tulevat runontaitajat voivat sen kertoa paremmin. Toivottavasti he eivät unohda vähäisiä kuormarenkejäkään, sillä heidänkin sydämessään sykki luja puolustustahto ja velvollisuuden tinkimätön täyttäminen joka tilanteessa.

Kultakummulle päin mentäessä tuntui aina vaikeammalta mitä läihemmäksi rintamaa tultiin, mutta takaisin tulo ja erityisesti loppumatka tuntuivat helpommalta. Tunsimme täyttäneemme erään tärkeimmistä velvollisuuksistamme ja samalla kiitollisuutta Jumalaa kohtaan siitä, että pääsimme terveinä takaisin majapaikallemme. Siellä tuntui niin kotoiselta, vaikka sielläkin sai värjötellä maakuopissa. Palelimme niin kovasti, että sitä on mahdoton kertoa. Eivät ne, jotka saivat kotonaan nukkua lämpimissä huoneissa, koskaan voi arvata, kuinka paljon kärsimystä rintamajoukot saivat kokea heidän puolestaan. Ihmeellisesti kestettiin, mutta muutamia sairastui ja vietiin sairaalaan. Minäkin sairastuin ja olin 2 viikkoa poissa, ja Mustia ajoi silloin toinen mies. Sillä aikaa oli muutettu Säiniölle, jossa hevoset pääsivät vihdoin sisätiloihin. Miehetkin pääsivät huviloihin asumaan.

Kun Summa murtui ja alkoi perääntyminen, emme enää saaneet hevosia sisälle, vaan niiden oli oltava metsässä puihin sidottuina. Säiniö tuli lopulta niin kovan lentopommituksen alaiseksi, että lumi oli ihan mustana ja maa suurempia ja pienempiä kuoppia täynnä. Ihmeellisesti sattui pommitus sentään välipaikkoihin, joten meidän kohdaltamme vahingot jäivät pieniksi. Kun Säiniölle alkoi tulla kranaatteja, pääsimme lähtemään Heinjoen, Peron ym. seutujen kautta Kilpeenjoelle, jossa saimme kuulla, että sota oli loppunut. Palavat kylät takanamme viitoittivat sitä tietä, jota pitkin perääntymistiemme oli kulkenut. Tämän hetken tunnelmia kuvastanee parhaiten sotapäiväkirjassani oleva merkintä 27.2.40: "Taivas ruskottaa kaukana useammassa kohdin. Sodan lieskat nousevat ylös taivaalle. Mitä varten Suomi näin hävitetään ja poltetaan? Annetaanko Suomen sortua, vai tuleeko jostain vielä pelastus. Näin ajatteli vartiomies".

Nyt olivat raskaat marssit edessä päivittäin. Mustini sairasti aina silloin tällöin, mutta mukana se kuitenkin oli. Yritin hoitaa sitä mahdollisimman hyvin eläinlääkärin ohjeiden mukaan, mutta se ei tahtonut enää kestää. Pidin siitä silti ehkä enemmän kuin sen terveenä ollessa. Joskus se seurasi irrallisena, mutta pääasiassa kuormaansa vetäen. Millaisia kärsimyksiä eläimetkin syyttöminä joutuivatkaan kärsimään ihmisten tähden.

Tämä asia on ollut unohdettuna ja siksi olenkin tahtonut siitä kertoa, koska hevostemme aherruksesta suuressa määrin riippui meidän sodankäyntimme menestyminen. Nuo hiljaiset ja ahkerat ahertajat suorittivat vapaussodissamme sellaisia tekoja, että ne on aikakirjoihin merkittävä.. Millaista tämä työ oli, siitä kerrottakoon eräs esimerkki. Ihantalassa ollessamme kävimme hakemassa Heinjoelle jääneitä tavaroita. Yöllä oli tuotu raskaat kuormat perille ja heti lähdettiin uudelle matkalle, koska se ei jälkeenpäin enää ollut mahdollista. Päivä (29.2. 40) alkoi jo aikaisin kirkastua ja pidimme kiirettä mennessämme, mutta myös palatessa ajoimme kuormien kanssa juosten, sillä pitkä kolonnamme olisi ollut liian hyvä maali lentokoneille. Hevoset olivat ihan loppuun väsyneet, kun pääsimme perille, mutta heti oli koneitakin jo ilmassa ja pienikin viivyttely olisi ollut vaarallista. Tästä matkasta sai sairas Mustini sellaisen vamman, ettei se enää siitä täysin parantunut. Vaikka yritin sitä kuinka hyvin hoitaa eräässä navetassa, ei se enää näyttänyt paranevan terveeksi. Seuraavan muuton aikana se sai kulkea mukana ilman kuormaa perille asti.

Näin jatkui toimintamme tuohon surulliseen maaliskuun 13. päivään, jolloin tykkien jyske kello 11 äkkiä lakkasi ja saapui rauha. Huhtikuun 12. päivänä vietiin Mustini autolla pois, kenties kotiinsa Nousiaisiin, jossa se pääsi hyvin ansaitsemaansa lepoon. Oli kuin eräs parhaita ystäviäni olisi minulle jättänyt hyvästinsä lähtiessään tuntemattomalle matkalle. Monet pahat paikat olimme yhdessä kulkeneet ja jakaneet yhteiset surut ja vähäiset ilotkin, joita kuitenkin oli ollut suhteellisen vähän, mutta oli ollut kuitenkin. Taputin sitä ja se katseli minua kuin olisi ollut minulle kiitollinen kaikesta. Tunsin samaa kiitollisuutta uskollista Mustiani kohtaan.


--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2013

Kertomukset